Blackmore's Night
Vuonna 1997 Blackmore’s Night oli julkaissut ensimmäisen albuminsa Shadow of the Moon, jonka luokitimme nopean pohdinnan ja kuuntelun jälkeen folkmusiikiksi. Ehkä se popmusiikin luokka olisi ollut kuitenkin parempi. Sillä ei aikaakaan, kun silminnähden tuohtunut asiakas kantoi levyn lainaustiskille ja julisti sen päätyneen varmaan vahingossa luokkaan 78.8912, kun oikea olisi tietysti ollut 78.89112 eli Deep Purplen ja Rainbown luokka. Jouduimme perustelemaan empaattisin sanakääntein. Asiakas oli selvästi pettynyt.
Itselleni Ritchie Blackmoren täyskäännös kelpasi, olenhan vanhastaan kova Amazing Blondel -fani ja myös aidon folkin ja renessanssiajan musiikin innokas kuuntelija. Tunsin toki Blackmoren mittavan uran hard rockin puolella ja hänen maineensa kahden keskeisen bändin soolokitaristina. Sitä kiintoisampaa oli kuunnella näin täydellistä tyylinmuutosta. Blackmoren lausuntoja tunteneelle asia ei välttämättä ollutkaan yllätys, hän ilmoitti jo vuonna 1979 pitävänsä Abbasta ja klassisesta: ”The only music that ever moves me is very disciplined classical music, which I can’t play.”
Blackmore’s Night on nuoruutensa jo ohittaneen muusikon paineista vapautunut projekti, joka jatkuu edelleen, vaikka Blackmore itse on jo ohittanut 70 vuoden iän. Kyseessä ei ole sooloprojekti vaan duetto kitaristille ja lauluäänelle. Jälkimmäinen kuuluu Candice Nightille, yhdysvaltalaiselle laulajalle ja laulutekstien tekijälle, jonka elämä muuttui eräällä Rainbown keikalla vuonna 1989. Pariskunta on vuodesta 1991 lähtien toiminut yhdessä. Blackmore’s Night on heidän projektinsa, vaikka levyillä on vuosien mittaan soittanut jo kolmisenkymmentä vierailevaa muusikkoa. Bändin muut jäsenet esiintyvät pseudonyymeinä ”renessanssimuusikoina”*, kiistaton keskipiste on Candice Nightin laulu tai Ritchie Blackmoren kitara.
Yhtyeen musiikin luokittaminen folkiksi kertoo itse asiassa varsin vähän levyille taltioidusta musiikista. Folk on ilman muuta yksi peruskivi, mutta vähintään yhtä tärkeitä ovat renessanssiajan tyylikeinojen ja rytmiikan hyödyntäminen popmusiikiksi taivutettuna (pidemmälle kuin Amazing Blondelilla) sekä monesta ilmansuunnasta kerätyn kansanmusiikin viihteellinen sovittaminen tarttuviksi lauluiksi. Tältä osin tyyli muistuttaa kanadalaisen Loreena McKennittin musiikillista maailmaa, mutta selvästi popimpana ja vähemmän mystisenä.
Myös vanhojen pop-hittien tulkitseminen kuuluu yhtyeen ideoihin: uusimmalla levyllä mainion käsittelyn saa Sonnyn ja Cherin hitti I Got You Babe, aiemmin ovat osansa saaneet mm. Kinksien Celluloid Hero, Dylanin The Times They Are A-Changing, Ralph McTellin Streets of London ja Elviksen Can’t Help Falling In Love. Makuasia, mutta minusta nämä ja vanhat heavy-coverit on tehty hyvällä maulla ja kunnioituksella.
Rock-puristi pitäneekin Blackmore’s Nightia rockin keskeiset arvot pettäneenä viihdebändinä, jota ei nolostumatta voi ilmoittaa kuuntelevansa. Mutta kun sitten Blackmoren tuttu kitarasoundi työntyy laulun alta esiin, kyllä se aina juurensa tunnustaa. Eivätkä vanhat fanit ole unohtaneet, Blackmore on vielä 2000-luvulla tullut valituksi erilaisille kovan rockin kitaristilistoille. Tarpeeksi usein Blackmore’s Night kulkee myös perinteisiä rockin kovia käytäviä.
Oudoin elementti on ehdottomasti Candice Nightin englanniksi laulama mustalaisromanttinen humppatyyli, josta hyvänä esimerkkinä toimii tuoreen albumin All Our Yesterdays samanniminen aloituskappale. Se on vastustamattoman tarttuva, mutta samalla jollain tavalla hämmentävä kulttuurinen sulate. Samantyyppisen kohtelun sai yhtyeen ensimmäisellä levyllä Shadow of the Moon brittiläisten oma Greensleeves. Ei ihme, että Wikipedian kirjoittajat ovat käyttäneet sellaisia määreitä kuin Celtic, folk rock, neo-medieval ja New-age. Vain se humppa puuttuu.
Olennaista Blackmore’s Nightin musiikissa on tyylillinen ajattomuus. Oikeastaan minkä tahansa yksittäisen raidan voi siirtää miltä tahansa melkein 20 vuoden aikana ilmestyneeltä albumilta toiseen eikä kukaan huomaa mitään, tuskin tekijät itsekään. He ovat mieltymyksensä löytäneet ja siinä sitkeästi pysyneet. Sitä voi pitää tylsänä ratkaisuna tai sitten ajatella, että mitäpä sitä ehjää korjaamaan.
Itse pidän yhtyeen ensimmäistä albumia Shadow of the Moon parhaiten onnistuneena kokonaisuutena, mutta aika pienestä se on kiinni. Melkein koko tuotanto löytyy Spotifyn puolelta ja HelMet-kokoelmakin on melko kattava.
Shadow of the Moon
(1997) http://luettelo.helmet.fi/record=b1166673~S9*fin
Under a Violet Moon
(1999) http://luettelo.helmet.fi/record=b1166788~S9*fin
Fires at Midnight
(2001) http://luettelo.helmet.fi/record=b1166098~S9*fin
Ghost of a Rose
(2003) http://luettelo.helmet.fi/record=b1641193~S9*fin
The Village Lanterne
(2006) http://luettelo.helmet.fi/record=b1764565~S9*fin
Winter Carols
(2006) löytyy Spotifystä
Secret Voyage
(2008) http://luettelo.helmet.fi/record=b1865780~S9*fin
Autumn Sky
(2010) http://luettelo.helmet.fi/record=b1967042~S9*fin
Dancer and the Moon
(2013) http://luettelo.helmet.fi/record=b2112909~S9*fin
All Our Yesterdays
(2015) http://luettelo.helmet.fi/record=b2220711~S9*fin
Past Times with Good Company (2002, konsertti)http://luettelo.helmet.fi/record=b1602500~S9*fin
Paris Moon (2007, konsertti) – puuttuu myös Spotifystä
A Knight in York (2012, konsertti) http://luettelo.helmet.fi/record=b2057684~S9*fin
* Blackmore’s Night on duo, joten muut muusikot saavat luvan pysyä anonyymeinä. Tällä hetkellä Blackmoren ja Nightin ideoita toteuttavat Bard David of Larchmont (David Baranowski), Earl Grey of Chimay (Mike Clemente), Troubadour of Aberdeen (David Keith), Lady Kelly De Winter (Kelly Morris) ja Scarlet Fiddler (Claire Smith).
Teksti: Heikki Poroila
*****************
Suomalaisen musiikkikirjastotyön grand old man Heikki Poroila käsittelee juttusarjassaan musiikkia eri näkökulmista.
Sarjan aiemmat osat:
Tryffelihymnin perässä
: The Peärls Before Swïne Experience: Swïne Live! (23.3.2016)
Uutta ikivanhaa Zappaa
: Frank Zappa: 200 Motels The Suites (19.2.2016)
Sinä ihana, sensitiva Jean Sibelius!
: Päiväkirja 1909-1944 (4.2.2016)
Kaustinen meets Pekka Pohjola
: Juha Kujanpään Kivenpyörittäjä ja Kultasiipi (25.1.2016)