Kuutarhuri on ajaton runokirja lapsille

Haminalaisen pariskunnan Tuukka Sandströmin ja Varpu Erosen runoteos Kuutarhuri on .

Jokainen ekaluokkalainen saa koulusta kortin, jolla kirjan voi käydä hakemassa lähikirjastosta. Ruotsin- ja venäjänkielisille ekaluokkalaisille annetaan omat kirjansa. 

Kuutarhurissa seikkaillaan Höpöttäjä-hevosen ja Pusukummituksen kanssa, ostetaan taikurin salvaa, kuunnellaan empaattisesti hämähäkin vastoinkäymisiä ja ajetaan rallia keittiössä. Runot ovat Tuukan kirjoittamia, ja kuvitus on Varpun käsialaa. 

Idea lasten runokirjasta syntyi, kun Tuukka riimitteli heidän lapsilleen arkisten puuhien kuten vaipanvaihdon yhteydessä. Tuukan omaelämäkerrallinen lapsuudenmuisto vähän liian jännittävästä aikuisvieraasta on sekin muovautunut runoksi: 

“Pelkäätkö tätiä, täti syö mätiä, halaa niin kuin gorilla, juoruaa kuin torilla.”

“Se perustuu tätiin, joka kävi meillä harvoin ja tullessaan oli kovaääninen ja isonoloinen ihminen. Pikkuveljeni kanssa joskus jopa menimme eri huoneeseen, kun pelkäsimme sitä likistelyä. Monella on varmaan ollut lapsena samanlainen kokemus aikuisesta.” 

Myyttisiä hahmoja ja hammasharjoja

Kuutarhurissa on samaa ajattomuutta ja yleisinhimillisyyttä, joka tekee rakastetuimmista lastenkirjoista suosikkeja sukupolvesta riippumatta. Ei ole yllättävää, että Tuukka mainitsee Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun tärkeimpänä innoittajanaan. 

“Syynäsin paljon lastenrunokirjoja ja pohdin, millaisen kirjan haluaisin itse kirjoittaa.Yksi huomio oli, että täyterunoja tulee kaikille, mutta Tiitiäisen satupuussa ei ole yhtään runoa, joka ei puoltaisi paikkaansa.” 

Kunnaksen tyylissä Tuukkaa kiehtovat klassiset riimittelyt, rytmi ja taitava soinnuttelu. 

“Siinä on sellaista käsityöläistaitoa. Kirsi Kunnas on varmaankin paras suomalainen lastenrunoilija, jos puhutaan rytmin käsittelystä.”

Kuutarhurin runoissa ei ole muoti-ilmaisuja, eikä niissä puhuta esineistä, jotka paljastaisivat, missä vuodessa eletään. 

Ajattomuus ja lapsen maailmaan sukeltaminen näkyy myös kuvissa, joissa esiintyy myyttisiä hahmoja ja luonneikkaita eläimiä, mutta myös hammasharjoja ja kauluspaitoja. 

“Kuvituksessa modernein vehje taitaa olla pölynimuri, eikä sekään ole robottimallia”, Varpu sanoo. 

“80-luvulla oli muotia tehdä lastenkirjoja, jotka olivat ‘ajassa mukana’, ja niissä on fakseja tai muita laitteita, jotka ovat hävinneet”, Tuukka sanoo. 

Kirjassa yhdistyy ihanalla tavalla arkinen ja fantastinen, samalla tavalla kuin pienen lapsen ajattelussa ja havainnoinnissa. 

Varpu pohtii, että ehkä lasten kanssa oleminen näkyy myös tässä kirjan ulottuvuudessa.

“Soljan juttuja on ihan suoraan päätynyt kirjaan, esimerkiksi ylpeä hammasharja. Minä taisin keksiä sen alun perin, kun yritin miettiä, miten hammaspesu olisi kivempaa: sanoin, että hampaat pitää pestä tosi hyvin, koska hammasharja on niin ylpeä että se haluaa tehdä tosi kunnollista työtä. Siitä tuli meidän perheeseen tärkeä henkilöhahmo, jolle piti käydä kertomassa päivän tapahtumat.” 

Lasten ehdoilla ja vähän aikuistenkin

Monet kirjan runoista ovat syntyneet alun perin muutamasta riimistä, jotka Tuukka on keksinyt aidossa tilanteessa.

“Se on yleensä vain alku kirjoittamiselle. Minulla on yleensä riimit paperilapuilla tai muistikirjoissa. Ensimmäisen version kirjoitan käsin, ja hion niitä tietokoneella. Kaikkiaan kirjoitin paljon enemmän runoja kuin mitä lopulliseen kirjaan valikoitui.”

Kun kirjan idea on syntynyt omille lapsille loruttelusta ja se on myös testattu aidoilla koehenkilöillä, voi sanoa että kirja on tehty lapsille ja lasten ehdoilla. Nyt 8-vuotias Solja ja 6-vuotias Tuure lukevat vanhempiensa tekemää kirjaa myös itsekseen.

“Olen kuullut kavereilta, että heidän pienet lapsensa ovat pyytäneet, että luetaan uudestaan se ja se runo Kuutarhurista. On hyvä merkki, että runo jää mieleen.” 

Jokainen lapsille lukenut tietää senkin, että satuhetkistä tulee huomattavasti nautinnollisempia, jos kirja miellyttää myös aikuista. Lasten suosikkikirjoja luetaan parhaassa tapauksessa satoja kertoja. 

“Kun luin lapsille ääneen paljon runokirjoja, huomasin että hyvät lastenrunoteokset ovat suht tiiviitä ja niissä on aika paljon erilaisia juttuja. Jos kirjassa on paljon toisteisuutta, mielenkiinto ei säily lapsilla hyvin, ja kirjan pitää toimia lukevalle aikuisellekin.” 

Runousko vaikeaa?

Tuukka toteaa, että monelle runoanalyysien kirjoittaminen on ehkä jättänyt kouluajoilta turhaan tunteen, että runous on erityisen vaikea kirjallisuudenlaji. 

“Suomalainen runous on monimuotoista. On suoraviivaista ja helposti aukeavaa runoutta, ja on runoteoksia, jotka auetakseen vaativat, että on lukenut paljon. Mielikuva runoudesta voi olla liian jyrkkä, ja runo näyttäytyy arvoituksena, joka pitää ratkaista. Runoutta ei tarvitse varsinaisesti ymmärtää, mutta runouden pitää antaa itselle jotain.” 

Tuukka vinkkaa astinlautana runouden maailmaan lavarunoustapahtumia, joissa kirjoittajat lukevat ääneen omia runojaan. 

“Jos kirjat eivät ole käsissä kuluneet, tapahtumissa käymisen kautta voi päästä kiinni runouteen, joka koskettaa.”

Miksi lapselle kannattaa lukea runoja?

Varpu kuvailee, että runous on osa kielen käytön rikkautta. Lasten kanssa on hyödyllistä – ja mukavaa! – keskustella monenlaisista asioista monella tavalla. 

“Runoudesta voi tulla perheen sisäistä puhetta. Luin, että lasten kanssa voisi puhua esimerkiksi matematiikkapuhetta: keskustellaan siitä, miten asioita mitataan ja arvioidaan, onko tämä desi vai kaksi desiä – kaikenlaisia puheita pitäisi pitää perheessä yllä monipuolisesti.”

Tuukka sanoo, että lapset ovat luonnostaan kiinnostuneita rytmistä ja käyttävät itsekin kieltä luovasti, jos siihen rohkaisee.

“Runous lisää sävykkyyttä myös suulliseen ilmaisuun. Olen huomannut, että Solja on hirveän hyvä lukemaan Tuurelle ääneen. Hän tekee erilaisia ääniä ja lausuu repliikkejä pontevasti. Lapset ovat myös ketteriä oppimaan itse riimittelemään. Toki lasten kanssa lukeminen on myös ihan vain hauskaa, eikä sitä tarvitse aina perustella sillä, että se kehittää jollain tavalla. Lapsuus on tässä ja nyt. Lapsi ei ole olemassa vain sen takia, että hänestä tulee joskus aikuinen.” 

Teksti: Iina Soininen

Kuva: Varpu Eronen ja Tuukka Sandström