Miina Supinen ja Anni Nykänen

Miina Supinen: lastenkirjassa jokaisella lauseella pitää olla merkitys

Maailman paras pizza on kirjaston lahja ekaluokkalaisille. Kirjan tekijöitä Miina Supista ja Anni Nykästä yhdistää huumori.  

Syksyllä 2019 kaikki pääkaupunkiseudun ekaluokkalaiset saavat kirjastolta kirjalahjan, joka on valittu nimenomaan juuri lukemaan oppineille tai lukemista opetteleville. Suomenkielisten koululaisten kirja on Miina Supisen kirjoittama ja Anni Nykäsen kuvittama Kokkiklubi: Maailman paras pizza (WSOY).

Kirjassa lapset ottavat keittiön haltuunsa ja ryhtyvät ruoanlaittopuuhiin, kun vanhemmalla on kädet täynnä töitä.

Kun kustannustoimittaja soitti Miinalle ja kysyi ideaa hauskan lastenkirjan aiheeksi, aihe hahmottui jo puhelinkeskustelun aikana. 

– Keittiö miljöönä on sellainen, josta saa helposti aikaan huumoria. Se on pienillekin lapsille tuttu ja kiva ympäristö, jossa on arjen taikaa. Sen jälkeen syntyivät hahmot. Kun persoonat olivat mielessä, he melkein kertoivat itse tarinansa.

Kirjassa seikkailevat kaksoset Madeleine ja Michelin, heidän pieni siskonsa Bebe, kaveri Slaissi ja mystinen Rosmariini-tyttö, jonka pippurimyllyssä on outoja voimia.

Miina viihtyy itse hyvin keittiössä ja kertoo, että kirjan tilanteet ja meininki syntyivät omista kokemuksista kahden lapsen kanssa.

– Kirjan Bebe-vauvan sotku on ihan aitoja muistoja omien vauvojen kanssa kokkaamisesta. Päästin lapset aina mukaan keittiöön, sotku ei minua haitannut. Ensin kokattiin ja sitten siivottiin, ja siinä se päivä sitten kuluikin.

Miina kertoo, että on aina suhtautunut ruoanlaittoon lasten kanssa enemmän askartelemisena kuin sellaisena työnä, josta pitäisi syntyä hienoja annoksia.

– Se oli sellaista koekeittiömeininkiä, kuorrutettiin vaikkapa muffineja kaikenlaisilla kaapeista löytyvillä aineksilla. Nyt lapset ovat jo isoja, joten he ovat aika itsenäisiä keittiössä eikä touhu ole enää yhtä vauhdikasta kuin pienempänä.

Puoli vuotta Kokkiklubin kirjoittamisen jälkeen Miina tutustui mieheensä, joka on sattumoisin ammatiltaan kokki.

– Hän on opettanut minulle paljon gourmet-ruuanlaitosta, ja nyt me olemme aloittelemassa pientä catering-hommaa yhdessä. Meillä on tosi kivaa keittiössä ja se on tietysti myös ihana inspiraation lähde kirjoihin.

Lastenkirjoihin ei mahdu höperehtimistä

Kirjan ensimmäinen versio syntyi viikonlopun aikana kirjoittajaretriitissä, jossa Miina oli ystäviensä kanssa. Parhaillaan Miina kirjoittaa Kokkiklubi-sarjaan jo kolmatta osaa.

Maailman paras pizza oli ensimmäinen Miinan kirjoittama lastenkirja. Hänen mielestään lapsille ja aikuisille kirjoittamisessa on hyvä ottaa huomioon ihan samat asiat.

– Ei tyhjäkäyntiä, vaan joka sanan pitää kertoa jotakin keskeistä kirjan maailmasta tai hahmoista tai edistää juonta. Lastenkirja on niin lyhyt, että jokaisella lauseella pitää olla merkitys. Lastenkirjat ovat oikeastaan aikuisten kirjoja parempia, sillä niissä ei voi olla yhtään höperehtimistä, vaan kaiken täytyy olla kohdallaan.

Miina pitää lapsille kirjoittamisessa myös suorasta palautteesta.

– Jos kirjassa on hauska juttu, lapset iloitsevat siitä. Jos joku hahmo esimerkiksi sanoo hauskasti, lapsista on kiva toistaa sitä. Omat lapseni ovat olleet hyviä ateljeekriitikoita. He sanovat suoraan, jos teksti on huono. Yhdestä kirjasta otin tyttären palautteen jälkeen 90 prosenttia pois. Se kyllä kirpaisi, mutta hän oli aivan oikeassa. Uusi versio oli paljon parempi.

Lapsille kirjoittaminen on Miinan mielestä iloisempaa touhua kuin aikuisille kirjoittaminen.

– Aikuisten kirjallisuuteen liittyy joskus turhaa hienostelua, yritetään lukea ja kirjoittaa kirjoja, jotka tekevät sivistyneen vaikutuksen. Lapset taas lukevat vain siksi, että he tykkäävät siitä.

Kirja ei aukea itsestään

Miina tietää kokemuksesta, että sekä lapsille että aikuisille pelien pelaaminen ja kännykällä oleminen on helpompaa kuin kirjan lukeminen.

– Jos on huono päivä ja on väsynyt, tiedän itsekin, että kirjan avaaminen tuntuu erityisen työläältä.

Miinalla on ollut tiukka linja lasten lukemisen ja pelaamisen välisen suhteen annostelussa.

– Kun lapset olivat pienempiä, meillä oli joskus sellaisia sääntöjä, että ensin pitää lukea kirjaa ja vasta sen jälkeen pelataan. Minusta on ihan ok vähän patistella lapsia lukemaan, koska helpompaa viihdettä on aina saatavilla, eivätkä kirjat aukea itsestään. Se että opettaa lapsia keskittymään ja lukemaan on ihan sama kuin että ei anna lasten syödä pelkkää jätskiä ja karkkia. Lapset eivät kärsi siitä, lukeminen on kivaa, kun vain pääsee alkuun.

Anni Nykänen kuvitti Kokkiklubin vauhdikkaasti

Kokkiklubi-sarja on paitsi Miinan ensimmäinen työ lastenkirjailijana myös ensimmäinen, jossa hänen luomansa hahmot on kuvitettu. Vauhdikkaat kuvat on luonut kuvittaja Anni Nykänen.

– Anni muutti hahmot kuviksi todella hyvin. Mielikuvani ei ollut samanlainen, mutta kun näin kuvat, kirjasta tuli entistä parempi. Kuvissa on vauhtia ja huumoria, Miina sanoo.

Kokkiklubin salaperäiseen Rosmariini-noitaan ihastuneet ilahtuvat kuullessaan, että hahmo saa ihan oman kirjasarjansa. Siinä noitahahmo seikkailee fantasiamaailmassa.

Kuvittaja Anni Nykänen kuvailee omaa tyyliään humoristiseksi, meneväksi ja sarjakuvalliseksi.

– Kukaan ei koskaan seiso ja pönötä tönkkönä, vaan kuvissa tapahtuu paljon. Sarjakuvataustani näkyy niin, että kuviin tulee lisättyä äänitehosteita ja hahmojen suuhun sutkauksia. Kuvitus on tylsä, jos se vain toistaa kirjailijan kirjoittamaa tarinaa sellaisenaan.

Annin lapsihahmot Kokkiklubissa ovat ilmeikkäitä, mutta äidin hahmosta näkyvät vain kädet.

– Koska tarinaa katsotaan lapsen näkökulmasta ja lapset ovat pääosassa, aikuisia ei tarvitse korostaa kuvituksessakaan. Äiti ei myöskään ole tarinassa kovin paljoa.

Kaikki lapsena luettu on vaikuttanut paljon Annin nykyiseen tyyliin. Kaksi tärkeintä vaikutusten antajaa ovat kumpikin suomalaisia.

–  Tove Janssonin muumi-sarjakuvat eivät ole alun perin lapsille tarkoitettuja, mutta ne ovat niin monitahoisia, että vanhempiakaan ei tylsistytä. Toinen on Mauri Kunnas, jonka kirjat ovat tänäkin päivänä monen lapsen lempikirjoja. Hänen koirakirjojensa kuvituksissa on paljon hauskaa tapahtumaa taustalla.

Huumori on katsojan silmässä

Anni toteaa, että huumori on vaikea laji, mutta hän ei itse juuri mieti, kenelle kuvitukset on suunnattu.

– Toisen mielestä mauton on toisen mielestä hauskaa, ja minä teen sellaista, joka on minun mielestäni hauskaa. Lapsille ei toki voi tehdä liian ronskia, mutta usein lapsille ei myöskään ole ehtinyt syntyä ikäviä mielleyhtymiä, vaan he näkevät kuvissa mitä itse haluavat.

– Kuvissa voi olla myös joitakin sellaisia juttuja, jotka naurattavat vain aikuisia. Kun lapset ja aikuiset saavat kummatkin jotain, kirjan hauskuus säilyy vähän pitempään. 

Annille Miinan kirjoittaman tekstin kuvittaminen oli mieluisa työ.

– Olin pitkään halunnut tehdä lastenkirjan, mutta kirjoittaminen ei ole minulle mukavaa vaan hankalaa ja vaikeaa, ja siksi on kiva että joku muu tekee tekstin. Tekstin pitää inspiroida myös itseä ja aiheen kiinnostaa. On mukava tehdä yhteistyötä, kun kirjailijalla on samantyyppinen huumorintaju kuin itsellä.

Leikkimisen lahja häviää helposti

Anni toteaa, että luovuus pysyy yllä leikin avulla, mutta sitä täytyy pitää yllä tietoisesti.

– Huomaan itsekin, että väsyn helpommin kuin lapsena, leikkimisen lahja häviää aikuisilla helposti. Huomaa, että joskus joutuu vähän pinnistelemään, etteivät arki ja huonot uutiset paina päälle. Inspiraatiota ja uusia asioita löytää luonnosta koiran kanssa, sen innostuminen ja touhuaminen tarttuvat. Harmittaa, kun näkee välillä niin kiireisiä aikuisia, ettei heillä ole aikaa pysähtyä katsomaan mitä lapsi tai koira on löytänyt. Kiirekin on pitkälti illuusiota.

Kuvat: Pertti Nisonen ja Okko Oinonen / WSOY