Miksi runot eivät pysy kirjoissa?

Runoilija ja kirjailija Johanna Venho kertoo, miten syntyi runonäyttely kirjaston ikkunoihin. ”Ihanaa, että tekstit pääsevät liikkumaan tilaan, vapaasti kaikkien nähtäville.”

1.

Seitsemän ikkunan runot! ajattelen, kun Riikka Pohjola tilaa minulta runosarjan Laajalahden kirjastoon.

Tarkemmin: hän tilaa runonäyttelyn Laajalahden ja Opinmäen kirjastoihin – niin, että runot ovat esillä kahdessa erilaisessa tilassa. Miten sen toteuttaisi?

Kirjastoissa on nykyisin kiinnostavia teknisiä härveleitä 3D-tulostimista lainattaviin sykemittareihin – ja myös laitteita, joilla voi printata tarrakirjaimia. Tarroja! Rakastan tarroja, keräsin niitä jo 80-luvulla. Päätetään tulostaa runoja tarroiksi. Mikä olisi niille paras paikka?

Pohdimme Riikan kanssa runojen kirjasinta, kokoa ja sopivia paikkoja teksteille. Aika pian hahmottuu idea kiinnittää runoja tarroina ikkunoihin. Ne tulevat siis luetuiksi maisemaa vasten, sään, vuodenajan ja valaistuksen muuttuessa. Valkoinen tarrakirjain ei käy päälle eikä tyrkytä itseään, mutta näkyy hyvin varsinkin silloin, kun ulkona on pimeää. Tämä tuntuu olennaiselta. (Minua viehättää kyllä myös ajatus lattiarunoista. Runot jalkojen juuressa, askelten alla kannattelevina, huomaamattomina mutta olennaisella pinnalla. Lattiarunonäyttely täytyy toteuttaa myöhemmin…)

Katselemme sopivat ikkunat Laajalahdesta ja sitä myöten on siemen kylvetty: pää alkaa jossakin lokerossaan työstää runojen aiheita, nostaa esiin kysymyksiä runosarjaa varten. On rehevä, runsas alkukesä, hyvä aika ideoiden syntyä. Haluan kirjoittaa kohtaamisista, jotka kirjasto mahdollistaa. Mitä tapahtuu, kun ihmiset kohtaavat? Ihminen on ikkuna.

2.

Laajalahden kirjasto on minulle rakas paikka: kyläkirjasto eläväisen alueen sydämessä. Olen lainannut sieltä kirjoja jo lapsena. Siitä on kivenheiton matka Laajalahden koululle, jota kävin pari vuotta 80-luvulla, kun olimme muuttaneet Pietarsaaresta pääkaupunkiseudulle. Myöhemmin olin yhdeksän vuotta tiiviisti mukana Laajuskin Montessoripäiväkodin toiminnassa, koska omat lapset kävivät päiväkodissa. Kirjastossa tuli silloin vierailtua usein; se oli samalla nurkalla. Joskus luin siellä vauvarunojani ääneen, kun omat ja muiden vauvat ryömiskelivät peiton päällä lattialla, joskus istuttiin lasten kanssa sohvassa lueskelemassa.

Nostalgiselta Laajalahden kirjasto tuntuu myös siksi, että isäni vanhemmat hankkivat rintamamiestalon Friisinmäestä 1950-luvulla: isä kävi Laajalahden koulua ja asioi myös 1960-luvulla mäelle nousseessa kirjastossa.

Nytkin kirjastossa on aina siellä käydessäni lapsia ja nuoria ja se on kylän keskus, joka ei ole ikinä tyhjillään.

Bongaamme seitsemän ikkunaa takaseinältä, joihin runot on hyvä sijoittaa. Ikkunoista näkyy korkeita mäntyjä, aita, kävelytie, punainen talo. (Näitä näkyjä siirtyy myöhemmin myös runoihin – alitajunta on tallettanut ne.)

3.

Käymme Riikan kanssa myös Opinmäen kirjastossa, joka on kokonaan erilainen tila. Opinmäki on kampus, “koulutus- ja vapaa-ajan keskus”, jossa on samassa kompleksissa kansainvälinen koulu ja suomenkielinen peruskoulu, päiväkoti, liikuntahalli sekä työväenopiston ja nuorisotoimen tiloja. Opinmäen kirjasto on avoin joka suuntaan: siinä on useita ovia sekä toisiin tiloihin että ulos, lasiseinäisiä työskentelyhuoneita ja isot ikkunat.

Samoin kuin Laajuski, toimii Opinmäen kirjasto itsepalvelukirjastona: sinne pääsee kirjastokortilla aamuseitsemästä iltakymmeneen.

Etsimme sopivat ikkunat Opinmäen lasiseiniltä. Pohdimme seiniä kirjovien tiedotteiden ja tekstien siirtämistä, tilan avaamista runolle. Runosarja sirottuu täällä eri puolille kirjastoa, eli runojen tulee puhutella myös yksittäin, ei vain suhteessa toisiinsa.

Kotimatkalla olen iloinen. Ihanaa, että tekstit pääsevät liikkumaan tilaan, vapaasti kaikkien nähtäville.

Rakastan kirjastoja, koska ne ovat julkinen tila, jossa saa olla myös itsekseen, omien ajatustensa kanssa, kirjojen kanssa. Yksityisen ja julkisen välinen raja hälvenee. Olen tehnyt paljon töitä kirjaston työtiloissa, mutta olen käynyt kirjastoissa myös esiintymässä, järjestänyt tapahtumia, tavannut ihmisiä, lukenut kirjoja lapsille. Minun ja kirjaston suhteelle on luontevaa jatkumoa, että kirjoitan runoja asumaan kirjastossa.

4.

Kun Antti Tarkiainen on tehnyt ensimmäisen koetarrarunon vanhemmasta, Yhtä juhlaa-kokoelman runostani, ja Riikka liimaa sen Laajalahdessa ikkunaan, katselen sitä kauan. Kirjasin on hienovaraisella tavalla yksinkertainen ja kaunis.

Runo kuultaa iltapäivän valossa. Sillä on erilainen ääni kuin kirjassa painetussa runossa: sen takaa pikkuikkunasta näkyy mäntyjä, kalliota ja hiekkaa, ohikulkijoita myös. Runo näyttää runsaalta, rönsyävältä, ja sen muoto hahmottuu silmälle kuvana: ei esittävänä, mutta silti viestivänä.

Tajuan, millä tavoin suoraan tilaan kirjoitettavien, uusien runojen pitää olla erilaisia kuin kirjaan painetut runot. Ne pitää voida tavoittaa jopa ohi kulkiessa. Niiden pituus on rajattu. Ja tausta – se, mitä ikkunasta eri paikoissa näkyy – tulee väistämättä osaksi runoa, arvaamattomilla tavoilla.

5.

Runosarjan nimeksi tulee Ihminen on ikkuna. Kirjoitan Helmetiin esittelyn seitsemän ikkunan runoista:

Seitsemän ikkunan runoissa runoilija Johanna Venho katsoo ihmistä. Millainen maisema avautuu? Mitä toisesta voi nähdä, kun pysähtyy katsomaan? – Meissä on erilaisista taustoista, ihonväreistä, aatteista ja asenteista huolimatta ytimessä paljon samaa. Minua kiinnostaa, mitä se yhteinen on ja miten sitä voi sanoilla tavoitella. Kohtaaminen on tärkeintä, mitä on.

6.

Runonäyttely avataan elokuussa – avajaisiin tulee parikymmentä ihmistä, leivon omenapiirakkaa, keitetään kahvia. Kerromme Riikan kanssa näyttelystä ja luen runoja. Ihmisiä tulee varta vasten ja sattumalta päiväkävelyllä, kuten Laajuskissa parhaimmillaan. Seija Helander laulaa ja loitsuaa Pohjan Akan runoja: runot ja ääni, runot ja tila kohtaavat.  

Myöhemmin, syksyisenä, pimeänä iltana, käyn tyttären kanssa valokuvaamassa runoja molemmissa kirjastoissa. Tausta tulee osaksi runoja, olen sanonut, ja tosiaan: nyt on Opinmäen kirjastossa gambialais-suomalaiset juhlat viereisessä tilassa. Lasiovien läpi kantautuu musiikkia, tummaihoinen mies seisoo taustalla, kun otan valokuvan “Kuule, puhu omalla äänelläsi/ ja laula kaikilla kielillä jotka osaat” -runosta.

– Toi runohan on vähän niinku tolle miehelle kirjoitettu, tytär huomaa.

Myös sarjan avausruno Pienen mäen yli muuttuu eriväriseksi riippuen siitä, onko taustalla kivipiha ja kerrostalo parvekkeella roikkuvine pyykkeineen vai mäntyjä, valkoiseksi maalattu lauta-aita ja mäki ylös koulun kentälle.

Kuvassa runo:

Kesä raapii pohkeet ja pureksii kaulaa.
Kesä ravistaa tukan takkuun, uittaa 
joessa ja metsälammessa, riisuu takin ja housut,
kuljettaa kalliolle, istuttaa laiturille, sysää
veneeseen, työntää rannasta irti. Kesä
retuuttaa polkua, ryteikön halki, sateen läpi:

olen pehmeä, myllätty, posket märkinä,
kädeet rakoilla, jalkapohjat pihkassa
ja elokuun yössä tulet vastaan
siinä kohtaa, missä en odota mitään.

7.

Niin kuin aina jonkin loppumisen edessä, mielessä alkaa hahmottua uusia mahdollisuuksia: miten seuraavaksi voisi yhdistää runoutta ja käsillä tekemistä? Koholla olevista, lasista erottuvista tarrakirjaimista tulee hyvää konkretiaa runoihin.

Rakastan käsityöperinnettä, lankoja, materiaaleja: miten liittäisin ne runoihin? Tai runot ja paperimassatyöt? Siinäkin tuntuu olevan hyvää symboliikkaa. Kolmiulotteisuus sopii yhteen runojen upottavuuden kanssa. Runo ei ole aineeton asia. 

Seitsemän ikkunan runot -ikkunanäyttely Laajalahden ja Opinmäen kirjastoissa 18.8.–20.10.2018.

Teksti ja kuvat: Johanna Venho