Runo puhuu meille: Fernando Pessoan Minä, aina vieras

Tommi Melender arvioi Runo puhuu meille -sarjassa Fernando PessoanMinä, aina vieras -kirjan suomennosta.

Tunnustetaan aluksi tosiasiat: Fernando Pessoan käännöskokoelmasta on vaikea kirjoittaa tavanomaista kirjakritiikkiä, jos lähtökohtana pidetään sitä, että kirjakritiikki sisältää kuvailevaa, tulkitsevaa ja arvottavaa ainesta.

Vaikeudet kulminoituvat arvottamiseen, sillä kriitikko joutuu alttiiksi eräänlaiselle vaikutusahdistukselle (sovellan tässä kirjallisuudentutkija Harold Bloomin käsitettä anxiety of influence). Fernando Pessoa kuuluu niihin 1900-luvun hahmoihin, jotka ovat ratkaisevasti muovanneet moderneja kirjallisuuskäsityksiä. Jokainen runouteen ja proosaan perehtynyt on joutunut hänen vaikutuksilleen vähintäänkin epäsuorasti alttiiksi, sillä Pessoan tekstien jäljet näkyvät lukemattomien muiden kirjailijoiden teksteissä.

Sortuisin itsepetokseen, jos väittäisin lukevani vain runoja sinänsä lukiessani Poesian julkaisemaa Minä, aina vieras -kokoelmaa. Kun tartun kirjaan, tiedän tarttuvani Pessoan runoihin, jotka äidinkielelleni ovat kääntäneet Janne Löppönen ensisijaisena ja Harry Salmenniemi toissijaisena kääntäjänä. En pysty lukemaan teosta peilaamatta lukemaani kaikkeen siihen, mitä tiedän Pessoasta entuudestaan ja mitä olen häneltä aikaisemmin lukenut.

Tiedostan väistämättä, että olen tekemisissä poikkeuksellisen tärkeän, länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvan hahmon kanssa, ja tämä tietoisuus sotkee ajatukseni, jos yritän pohtia lukemaani arvottamisen näkökulmasta. Tarjolla on vain valmiita, kliseisiä rooleja.

Voin heittäytyä provokaattoriksi ja julistaa Pessoan yliarvostetuksi runoilijaksi ja prosaistiksi, jonka nauttima arvostus perustuu kirjallisuusväen kollektiiviseen itsepetokseen. Voin pelata varman päälle ja ryhtyä ilmiön tulkitsijaksi lukemalla Pessoan tekstejä myötäkarvaan analysoiden ja selittäen, mikä tekee niistä unohtumatonta sanataidetta. Tai sitten voin yhdistää provokaattorin ja ilmiön tulkitsijan roolit ja väittää, että Pessoa on tärkeä runoilija ja prosaisti, mutta häntä on tähän asti luettu aivan väärin.

Minkä tahansa noista kolmesta roolista omaksuisin, lopputulos olisi sama: tulisin vahvistaneeksi Pessoan aseman kanonisoituna hahmona joko kieltämisen, myöntämisen tai kyseenalaistamisen kautta.

Minä, aina vieras -kokoelman arvioiminen on kiitollisempi ja järjellisempi tehtävä kuin Pessoan runouden arvioiminen. Silloin huomio suuntautuu siihen, miten ensisijainen kääntäjä Janne Löppönen on käännöskokoelman valikoinut, koostanut ja toteuttanut. Täytyy muistaa, että Löppösen työ ei tyhjene pelkkään runojen suomentamiseen, vaan julkaisemalla vain tietyt runot Pessoan laajasta tuotannosta hän samalla myös määrittää sitä, millaisena Pessoan runous näyttäytyy suomalaiselle lukijalle.

Aikaisemmin Pessoan lyriikkaa on kääntänyt Pentti Saaritsa kokoelmissa Hetkien vaellus (1974) ja En minä aina ole sama (2001). Saaritsan käännöskokoelmat keskittyvät niihin runoihin, jotka Pessoa kirjoitti heteronyymiensä eli erillisten kirjailijapersooniensa kautta. Löppönen pysyy poissa Saaritsan tontilta, sillä Minä, aina vieras -kokoelman runot koostuvat lähinnä sellaisista, jotka Pessoa kirjoitti ortonyyminä eli omalla nimellään. Toisin sanoen uusi kokoelma jatkaa ja täydentää aiempia Pessoa-runosuomennoksia eikä kilpaile niiden kanssa uusin tulkinnoin. Ratkaisu on hyvä, sillä kustannusmaailman realiteetit pitävät huolen siitä, että käännöslyriikan julkaisemisen kynnys pysyy vastedeskin korkeana, ellei suorastaan nouse aiempaa korkeammaksi. Parempi siis laajentaa suomennetun runouden universumia kuin tehdä uudestaan jo kertaalleen tehtyä.

Minä, aina vieras -kokoelman runot ulottuvat vuodesta 1911 vuoteen 1935, eli teoskokonaisuus on uniikki, Löppösen itsenäisesti koostama. Pessoan runoilijakuvaa ytimekkäästi hahmottavassa esipuheessaan Löppönen korostaa, että kattavan käännöskokoelman koostaminen ortonyymirunoista olisi tehnyt kirjasta liian laajan ja hajanaisen. Suomennoksiksi päätyneistä runoista osa on Pessoan tuotannon tunnetuimpia, osa taas vähemmälle huomiolle tai kokonaan pimentoon jääneitä.

Löppöseen ovat selvästikin vedonneet Pessoan tiiviit fragmenttimaiset pikkurunot, sillä ne saavat Minä, aina vieras -kokoelmassa suuremman painoarvon kuin mikä niillä on vakiintuneimmissa Pessoan runotuotannon yhteenvedoissa. Löppönen ansaitsee kiitoksen peittelemättömän subjektiivisista valinnoistaan. Hän on perehtynyt juurta jaksain Pessoan lyriikkaan ja muodostanut omaehtoisen käsityksensä siitä, mikä siinä on kiinnostavinta. Käännösvalikoiman tekeminen on ollut hänelle henkilökohtaisesti tärkeä, sydänverellä tehty projekti.

Minuakin Pessoan karut ja välillä jopa kyynisetkin pikkurunot puhuttelevat. Niissä vuorottelevat voima ja hauraus, illuusiottomuus ja illuusioiden kaipaus:

Vailla halua, toivoa, rakkautta ja uskoa

elä elämäsi siitä kieltäytyen, kunnes

tulee aika siivota lelut

ja mennä vuoteeseen. Kaikki on mitä ei ole. 

Minä, aina vieras -kokoelman lukee nopeasti, mikä minun tapauksessani tarkoittaa, että sen tulee lukeneeksi monta kertaa. Paksumpi, kovakantinen teos, jossa olisi ollut laajempi kirjo Pessoan runotuotantoa, olisi ollut arvokkaampi ja juhlavampi, mutta pehmeäkantinen 150-sivuinen läpyskä tuntuu positiivisessa mielessä käyttölyriikalta, kirjalta, joka on helppo ottaa lukemiseksi parin tunnin junamatkalle.

Hieno palvelus kielitaitoisille lukijoille on, että alkukieliset runot on painettu käännösten viereen. Se ei ole ollut vakiokäytäntö suomennetussa lyriikassa, vaikka sen pitäisi olla.

Lähes aina, kun luen käännöslyriikkaa, mieleeni nousee kysymys: ”Voiko runoja oikeastaan kääntää?” En päässyt tuota kysymystä pakoon myöskään Minä, aina vieras -kokoelmaa lukiessani. Se on askarruttanut varmasti myös Löppöstä, ja hän tunnustaa urakkansa epäkiitollisuuden siteeratessaan esipuheessaan Pentti Saaritsaa, jonka mielestä Pessoan ortonyymirunous kuuluu siihen ”subtiiliin maailmankirjallisuuteen, jota on toivotonta kääntää.” Löppönen on onnistunut keräämään rohkeutta altistumaan Saaritsan ylivoimaisiksi kokemille ”infernon tuskille”. 

Tarkkaan ottaen Minä, aina vieras -kokoelma ei koostu Pessoan runojen käännöksistä vaan tulkinnoista. Löppönen on luopunut suosiolla mitoista ja loppusoinnusta ja perustelee ratkaisuaan sillä, että Suomesta puuttuu modernin mitallisen runouden perinne. En moiti ratkaisua, se on varmasti oikea ja ehkä ainoa mahdollinen.

Eniten minua hiertää Minä, aina vieras -kokoelmassa se, että vapaan mitan ja vapaan tulkinnan omaksuminen johtaa vain hetkittäin lyriikkaan, joka soljuu niin pakottomasti ja luonnollisesti että sitä lukiessa unohtaa lukevansa käännöstä. Vieraan kielen varjo näkyy hieman kulmikkaissa ja jäykissä säkeissä tämän tästä.

Mieleeni tuli amerikkalaisen runoilijan ja prosaistin Ben Lernerin pamfletti The Hatred of Poetry, jossa hän pohdiskelee syitä siihen, miksi runous niin harvoin saavuttaa suuret lupauksensa synteesistä erityisen ja yleisen, ajallisen ja ajattoman ja aineellisen ja aineettoman välillä, vaikka antiikin ajoista on kuviteltu runoilijoiden omistavan poikkeuksellisia kykyjä ja olevan ”tämän maailman tunnustamattomia lainsäätäjiä”. Yksittäisten, konkreettisten runojen tasolla lyriikalle asetetut ylimitoitetut odotukset murtuvat kerta toisensa jälkeen. ”I, too, dislike it”, Lerner lainaa Marianne Mooren runoa nimeltä ”Poetry”.

Minä en kärsi samanlaisesta täyttymättömien toiveiden ahdistuksesta lyriikkaa lukiessani, vaikka tunnistankin Lernerin kuvaamat asiat. Odotukseni eivät ole yhtä kovia kuin hänellä, minulle riittävät ”hyvät runot”, en osaa vaatia lyriikalta sen enempää. Minä, aina vieras -kokoelmaa lukiessa tunsin kuitenkin jotain lernermäistä aistiessani yksittäisistä teksteistä, että niiden takana kummittelevat voimakkaammat ja väkevämmät tekstit – eli alkuperäiset Pessoan runot – joista välittyy suomennoksiin vain potentiaali ilman että se realisoituisi lukukokemukseksi.

Mutta tämä on käännöslyriikan osa, ani harvoin se on muuta kuin enemmän tai vähemmän laimennettua tavaraa. 

Fernando Pessoa: Minä, aina vieras. Suomentaneet Janne Löppönen ja Harry Salmenniemi. Poesia, 2016

Teksti: Tommi Melender 

Kuva: Poesia. Kirjan kansi: Panu Hämeenaho