Runo puhuu meille: Harri Nordellin Hajo, osa 1/2

Vesa Haapala arvioi Runo puhuu meille -sarjassa Harri Nordellin kokoelman Hajo. Arvio on kaksiosainen. 

Osa 1/2:

Harri Nordell:​ Hajo, WSOY, 2016, 68 s.

Harri Nordellin kuudes kokoelma Hajo on runoilijan omien sanojen mukaan viimeinen runokirja, jonka hän kirjoittaa. Viimeinen tai ei, Hajo on niin hieno ja viimeistelty teos, etten usko, että Nordellilla olisi valitsemiinsa ilmaisukeinoihin juuri lisättävää. Hiottu, tiivis runo on nyt valmis. Kokoelman voi perustellusti nähdä yhden kirjoitustavan päätepisteenä.

Teoksen motoksi on nostettu säkeistöiksi asemoitu katkelma John Cagen tekstistä ”Lecture on Nothing” (1959): ”I have nothing to say and I am saying it / and that is poetry as I need it.”, ”Minulla ei ole mitään sanottavaa ja minä sanon sen / ja siinä runous niin kuin minä sitä tarvitsen.” Temaattisesti teos pysyttelee ”ei minkään sanomisen” piirissä.

Hajossa on paljon tasasuhtaisuutta eri osien välillä. Symmetriaa on jo teoksen osastorakenteessa. Kun lasken John Cagelta lainatun moton ja osastot yhteen saan luvun kahdeksan. Ensimmäisessä osastossa on neljä runoa, toisessa ja kolmannessa kummassakin kuusi, neljännessä kymmenen, viidennessä kahdeksan, kuudennessa kymmenen ja seitsemännessä neljä. Näin lukumäärät 4, 6, 8 ja 10 toistuvat kukin kahdesti.

Symmetriassaan teos muistuttaakin motoksi nostetun Cagen ”Lecture on Nothing” -tekstin jäsentelyn tasasuhtaisuutta (ks. https://seansturm.files.wordpress.com/2012/09/john-cage-lecture-on-nothing.pdf), ei tosin suoran visuaalisesti vaan rakenteellisesti. Hajon osastorakenne, sen paremmin kuin yksittäisten runojen kuvatkaan, eivät siis vaikuta sattumanvaraisilta vaan ne luovat erilaisia jatkuvuuksia ja vastaavuuksia. Vaikka osastoissa ei ole kyse varsinaisista runosarjoista, alkavat runot vuotaa toisiinsa ja merkitysulottuvuudet laajenevat yhdestä runosta useampiin. Monesti koko osasto kaiuttaa avausrunoaan ja aiempiakin runoja.

                                                                 *

Tiivis muoto, kielen monihahmotteisuus, kryptisyys ja materiaalisuuden tuntu ovat yleensä seikat, jotka nostetaan esiin Nordellin runoudesta puhuttaessa. Kriitikot ovat korostaneet sitä, miten Nordellin lyriikkaa on vaikea verrata mihinkään ja että hän ei ole perinteen jatkaja vaan uudistaja.

Itse löydän Hajosta runsaasti yhtymäkohtia kirjallisiin perinteisiin, Cage-motosta lähtien. Teos punoo hienovireisesti ja hallitusti yhteen kuvaa, rytmiä, ääntä ja arvoitusta. Perinnetietoisuudesta tulee ”omaa ääntä”, kun lainattu jäsennetään omin metodein niin että syntyy jotain uutta. Tätä voisi pitää jopa modernistisen runouden pääajatuksena. Nordell keskustelee säkeissään niin suomalaisen kansanrunouden, eurooppalaisen modernistisen taidelyriikan kuin itämaisenkin runouden kanssa. Hajon miniatyyrilyriikassa eri perinteiden piirteet sulavat yhteen, kirjailijan omiksi piirtojäljiksi.

Hajoa innoittaneesta taustasta voidaan nostaa esiin esimerkiksi modernistisen runouden mestarit, kuten myöhempi Gunnar Björling ja Paul Celan, mutta yhtä lailla Helvi Juvosen kuvasto ja Rakel Liehun 1990-luvun kubismi. Sanaston ja rytmin tasolla mukaan tulee myös suomalainen kansanrunous, vai mitä sanotte tästä runosta, joka on kuin moderni, kyselevä versio kansanrunouden voimasanojen hakurunoista eli luotteiden etsimisestä Manalasta tai muualta maan alta:

Mitä noutaa itkuun, valoon
Kuka kielen kehtotietä kulkee

On tiellä haavakko pilvi
Poljettu syrinks ja kieliluu

Kuka tytäraskeliaan kiirehtii
Kuka hajon auerta vyyhtii

On tiellä haavakko pilvi
Kuusen pihkassa pyrisee

Nordellin runojen kytkennät modernistiseen perinteeseen näkyvät läpi kokoelman, mutta ehkä korostuneimmin kolmannessa osastossa. Siinä esimerkiksi Paul Celanin harjoittamat runontekemisen keinot ovat läsnä hyvinkin selvästi. Näitä keinoja ovat lyhyt säe, uudissanat, katkeilevat ilmaisut, monitasoinen ja kryptinen kieli, konkreettisesta aineksesta avautuva metafyysinen ja mystinen ulottuvuus, tosin monesti negaatioiden välittämänä tai tyhjäksi nimettynä.

Kielen hajoaminen ja hajottaminen sekä uusi kokoaminen näkyy paikoin tietoisen katkeilevana puheena, joka on aivan konkreettisestikin kirjainten ja merkitysten välissä: ”oliko si oliko mi ja puheen oka joka jaettiin / sillä naulata vettä”. Tähän katkeilevaan puheeseen kuuluu paradoksi ”naulata vettä”: työ, jota tehdään, on mieletöntä, mahdotonta ja turhaa. Nordellin kieltä ei kuitenkaan leimaa yhtä vahva epävarmuus ja änkytys kuin esimerkiksi Gunnar Björlingin ja Celanin lyriikkaa, vaan kyse on tietoisesta keinosta. Edellisessä katkelmassa ”si” ja ”mi” kutsuvat lukemaan kohtiin esimerkiksi persoonapronomineja ”sinä” ja ”minä” tai paikassa olemista ja sijaintia kuvaavia ja kysyviä adverbejä ”siellä”, ”mitä” ja ”missä”. Runossa kielen poispyyhkiminen on hetkellistä ja puhe palaa nopeasti hallittuun ja äänteellisesti perusteltuun retoriseen kuvioon: ”puheen oka joka jaettiin”. Tämä on myös voimakas, intertekstuaalinen viite Celaniin niin kuin kohta nähdään.

Nordellin uudissanat, kuten ”hänitkevä” ja ”hänvälähdys” tai ”minäsyrinks”, muistuttavat Celanin tapaa yhdistellä pronomineja verbien taivutusmuotoihin, substantiiveihin ja adverbeihin (”taas-sinä”). Esimerkiksi ”hänitkevän” osa ”itkevä” on taivutusmuoto verbistä ”itkeä” (aktiivin partisiipin preesens). Sen Nordell yhdistää pronominiin ”hän”, ei enää varsinaisesti määreenä vaan jonakin olemuksellisempana, osana persoonaa.

Näin Nordell kirjoittaa muotokuvan kukasta, sinililjasta:

valon
vihurissa

lipuu

scilla-
purje säde-
ruori,
pölyköli

ripsen
mittainen,

lipuu kohti

Runo on kaikessa metaforisessa kauneudessaan samalla Celan-pastissi, jos rinnalle asetetaan esimerkiksi katkelma saksaksi kirjoittaneen romanialaisen kuuluisasta ”Psalmista” (1963, kokoelmasta Die Niemandsrose, Eikenenkäänruusu):

Ei-mikään-,
ei-kenenkäänruusu.

Emi
sielunkirkkaana
palho taivaanautiona,
teriö punaisena
purppuraisesta sanasta, jota lauloimme
yli, oi yli
okaan.

Muitakin Celanin runoja voitaisiin nostaa vertailukohdaksi: Celanin ja Nordellin sanastolliset ja temaattiset yhteydet huomaa helposti lukemalla esimerkiksi Jukka Koskelaisen käännösvalikoiman Niin kuin kivelle puhutaan (1993). Jos mahdollista, Nordell menee runon pelkistämisessä jopa Celania pidemmälle liikkuessaan tyhjyyden ja ei-minkään alueella. Sellaiset säkeet kuin ”Mikään ei täyty” ja ”ei kukaan täältä” pysyvätkin Hajon temaattisena pohjavireenä. Nordellin puhujalla on ”sinä”, mutta ei yhtä merkitsevässä roolissa kuin Celanilla. Tyhjä on sinää ja yhteisöä eli ”meitä” merkittävämpi puhekumppani.

Pastissia runonkirjoittamisen metodina voidaan perustella sillä, että eri osastoissa Nordell oikeastaan versioi lyriikan perinteitä. Näin hän tekee esimerkiksi kuudennen osaston muotopuhtaissa haikurunoissaan.

Teksti: Vesa Haapala
Kuva: Timo Jakonen/WSOY

Lue lisää

Runo puhuu meille: Harri Nordellin Hajo, osa 2/2

Sarjan muut osat on julkaistu Vinkit-osiossa.