Runo puhuu meille: Muodosta ja sisällöstä ilmeisiin ja asentoihin

Teemu Manninen kirjoittaa Runo puhuu meille -sarjassa sisällön sijasta muodosta. Manninen käsittelee näitä teoksia:

Erkka Filander: Torso

Jyrki Kiiskinen: Äänen murros

Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret

Olli-Pekka Tennilä: Ontto harmaa

Tämä ei ole arvostelu. Tämä ei ole mielipiteen ilmaisu, eikä tulkinta, jonka vedenpitävyyttä voitaisiin koetella erimielisyyden ilmastossa. Tämä on kirjoitus, jonka tarjoan toisen tilalle, sen, jota en vielä uskalla kirjoittaa, koska en osaa. Tuo kirjoitus käsittelisi muodon sijasta sisältöä, mutta en vielä tiedä, miten selittäisin mitä muodolla ja sisällöllä tarkoitan, koska en tarkoita niillä mitään sellaista, mitä niillä useimmiten tarkoitetaan.

Siksi, sisällön sijasta, kirjoitan tässä muodosta. Muoto ei kuitenkaan ole oikea sana tässä yhteydessä. Ajattelemme usein, että muoto on jotain nähtävissä olevaa, ja siten välittömästi havaittavissa, mutta oma kokemukseni on, että nähtävä muoto on vain osatekijä siinä, mitä muoto tarkoittaa asian ulottuvuutena, sen syvyyksinä ja kohoumina, sen leveyksinä ja pituuksina ja hiertyminä ja rapautumina ja pintoina. Ne voivat näkyä, mutta ne myös tuntuvat joltakin.

Jos siis tässä yhteydessä voidaan muodosta ulottuvuutena jotain sanoa, olkoon se väite, että muoto on jotain kosketeltavaa, niin kuin kasvot. Muoto on kasvojen puhetta, tai puheen kasvot: paitsi näkyvä ilme, myös ilmeinen tuntu, jonka saamme itse kullekin puhuvalle yksilölle ominaisista lauseenkäänteistä, hänen tavastaan laittaa sanansa ja siten pistää itsensä sanoiksi riippumatta siitä, mitä nuo sanat ovat. Sanomme: "hänellä oli tapana sanoa niin"; "tuo kuulostaa hänen sanomaltaan".

En tarkoita nyt kasvojen kauneutta tai rumuutta, vaan niiden omituisuutta: sitä, mikä niissä on tunnistettavissa vieraan omakseen tuntemaksi. Tämä sanotun omituisuus, omituisen tuntu, on sukua pikemminkin kasvojen ilmeelle kuin niiden sopusuhtaisuudelle, sikäli kuin ilmeellä ilmennetään jotakin, mikä ei tule sanotuksi samalla tavalla kuin emme näe itseämme puhuessamme, mutta tunnemme miten lihasten loimi liikkuu kasvoilla, raajat taittuvat ja nojaavat juuri tälle ruumiille ominaisia kulmia, näille kurkunpäille tyypillisiä äänensävyjä, jotka tunnistaa omaksi tavakseen antaa ymmärtää jotakin, mitä ei sanota suoraan – asento, jonka ne ottavat suhteessa sanomaansa.

Tämä ilmeneminen tai asennoituminen on eräänlaista tietoa, joka välittää jotain muuta kuin ironiaa, satiiria, "kirjallisia keinoja", retoriikkaa tai poetiikkaa. Asento ruumiillistaa elämäntavan, ilmentää sukupuolen, ripustaa vaatemaun, olennoi olemisen tyylin. Asento istuu ja seisoo niitä arvoja, jotka luonteemme valitsee, koska olemme langenneet niihin: me, jotka olemme sanojen luomat, tunnemme sanojen asennot ja luemme niistä luonteen, jonka sielu puvukseen ottaa.

On sanottava, että tämä kaikki, kuten ihmistenvälinen elämä muutenkin, on varsin pitkälti kuvitteellista, koska se elää sanojen välittämänä. Silti, siitä huolimatta, olen tässä yrittänyt ymmärtää, millaisia asentoja nämä aiheenani olevat kirjat ottavat omassa ymmärryksessäni. Havaintoni eivät ole tyhjentäviä eivätkä riittäviä, vaan keskeneräisiä ja alustavia ehdotuksia sellaisen luennan aikaansaamiseksi, joka voisi olla jotain muuta kuin elämää ja arvoa tuhoavaa.

On totta, että tunnen jokaisen näistä runoilijoista henkilökohtaisesti, jopa enemmän tai vähemmän läheisesti. En pyydä sitä anteeksi. Päinvastoin: koska se, mitä haluan sanoa, ei koske sisältöä vaan muotoa siten kuin se ilmenee näiden kirjojen ottamana asentona, ja koska uskon, että asennolla on jotain tekemistä sen kanssa, mitä persoonallisuus tarkoittaa luontomme ottamina kasvoina niin kuin kieli pukee mielen talokseen, halusin lukea kirjoja sellaisilta kirjoittajilta, joiden luonnollista ja kirjallista asentoa voisin vaistollani toisiinsa verrata. Se ei tarkoita, että tietäisin tai edes väittäisin jollain tavalla kertoneeni, keitä nämä ihmiset ovat. Se on salaisuus, jota kukaan ei voi paljastaa.

Rakennuksesta asuntoon, matkasta kasvuun

Jos jotakin, Torso on vaiston kirja. Sillä tavalla tunnusteltuna se on enemmän sukua Ilmajuurille kuin Ontolle harmaalle, joka puolestaan on enemmän sukua Äänen murrokselle kuin Torsolle. Se, että Torso on vaiston kirja, ei tarkoita, että se olisi tiedoton, mikä tarkoittaa, että se ei ole älyä vailla. Se tarkoittaa, että Ilmajuurten ja Torson älykkyys on veistettyä, tai kenties raastettua. Sikäli ne ovat enemmän sukua Äänen murrokselle kuin Äänen murros on sukua Ontolle harmaalle, joka on rakennettu ja koottu kirja pikemminkin kuin veistetty tai raastettu.

Tarkoitan, että Ontto harmaa yhtä hyvin kuin Äänen murroskin on koottu suunnitelmallisesti, niin kuin joku olisi rakentanut talonsa osa osalta itse, leikannut puut ja tehnyt tiilet, sekoittanut laastin, koonnut, pinonnut, lopulta sisustanut, tehnyt mieluisekseen. Kalusteiden paikka ja muoto on suunniteltu sopusuhdassa niiden tarkoituksen ja aineksen kanssa siten, että kuka tahansa ymmärtää niiden harkitun luonteen, miten istua ja miten maata, mihin laskea astiat ja mitä pintaa vasten milloinkin voi nojata. Sijainnista on tehty sija, se on saatettu kartalle, kodiksi tai ainakin majaksi tai teltaksi, joka kestää olosuhteiden ja haasteiden keskellä. Emme eksy näihin kirjoihin.

Rakennuksensa, asumisensa tavan valossa Ontto harmaa on järjen kirja, mikä ei tarkoita, että se ei tuntisi tunteitaan, mutta se tarkoittaa, että tunteiden läpi on kuljettu ja ne on tunnistettu, tai oikeastaan kenties että tunteet on kaluttu, poljettu, tai istuttu aloilleen. Ontto harmaa, samoin kuin Äänen murros, on toisin sanoen läpijärkeilty kirja niin kuin vitsi on loppuun kirjoitettu ja sävellys on läpisävelletty: on kuljettu jokin matka, ja tultu johonkin tulokseen, saavuttu, vaikka hetkeksikin, jollekin pysäkille, etapille, nuotiolle tai majakalle. Koettelemuksille uskaltaa jo nauraa. Voi sanoa jo suurin piirtein sen, mitä on oppinut matkan varrella.

Sikäli kuin näin on, Ontto harmaa ja Äänen murros ovat enemmän sukua toisilleen kuin Torsolle tai Ilmajuurille, jotka puolestaan ovat esityksiä siitä, mitä matkan varrella tapahtuu. Ne eivät ole keitettyjä, vaan raakoja kirjoja: matkakirjoja. Tarkoitan, että kertovat matkasta matkalla olon kokemuksena: kasvuna ja kipuna, joka on ruumiin muutosta ja mielen kehitystä lihan ja luonteen välittömänä yhteytenä, joka ei hellitä, joka vaatii muuttumaan ja ymmärtämään muutostaan. Ettei ole mitään pysyvää. Ei päämäärää. Ainakaan vielä.

Tässä ne eroavat Ontosta harmaasta ja Äänenmurroksesta, joissa molemmissa on lopputuloksensa ja kokonaisuutensa valossa kyse ainoasta mahdollisesta varauksellisesta kotiinpaluusta: paikoilleen asettumisesta siihen kodittomuuteen, joka ihmistä aina olennoi. Kysymys on siitä, millä tavalla kuljetamme itseämme, tai miten kulkeudumme itsemme kanssa: miten on niin, että löydämme itsemme sieltä, minne olemme tulleet?  

Jos Ilmajuuret ja Torso ovat kertomuksia siitä, millaista on olla kulussa, tulla kuljetetuksi sen sijaan, että kuljettaisi jotakin tai edes tietäisi, millaista on ajaa itse – koska jollain perustavalla tavalla emme ole sama asia kuin ruumiimme ja siksi se tulee aina kuljettamaan meitä jonnekin tuntemattomaan – Ontossa harmaassa ja Äänen murroksessa tullaan perille, päästään sinne, mihin oltiin menossa, johtopäätökseen ja lopputulemaan, oli se kuinka avoin tai väliaikainen tahansa.

Se ei tarkoita, että matka olisi ollut helppo. On ollut välttämätöntä opetella monenlaisia taitoja, tulla asiantuntijaksi, tietäjäksi ja taitajaksi. On ollut tarpeellista purkaa kaikki edellä käynyt ja hajottaa luvut alkutekijöihinsä, mutta nyt, monien laskujen jälkeen, yhtälöt pitävät yhtä, jakojäännökset ovat hyväksyttävien vaihteluvälien puitteissa. Puolat ja pinnat sopivat, vaihteet toimivat, koneen osat loksahtavat kohdilleen. Vaikka mikään ei tulisi suoraan sanotuksi, jokin laittautuu sijoilleen siinä miten asia on pantu paikoilleen. On mahdollista sanoa: tiedän, kuka olen, koska seison tässä ja olen sanonut sen, mitä halusin, tulin kuulluksi tai en.

Tämä teltankaltainen rakenteellinen ja varauksellinen varmuus, kaikessa ennustamattomuuden tunnustamisessaankin, ei tunnu Ilmajuurissa, eikä Torsossa. Ne eivät pysy aloillaan, niiden sanat eivät sovitu toisiinsa, vähän joka puolella on hankala olla, eikä se ole vain ruumiin raihnautta tai sairautta tai kipua, joka on rasituksen syytä, vaan myös pakahduttavan kauneuden ja itseä suuremman tunteen raivoa, joka repii meitä niin kuin tuuli hiekanjyvää. Se ei tee näistä kirjoista noita toisia suurempia, vaan toisenlaisia, erilaisen ihmisen elämänkokemuksen tulkkeja ja lähettejä toisesta maasta, erilaisten sukunimien osoitteista.

Kenties on niin, että tunnistan näitä ominaisuuksia, koska sukupolveni ja sukupuoleni on enemmän sukua Äänenmurroksen ja Onton harmaan kirjoittajille kuin Ilmajuurten ja Torson kirjoittajille, mutta samalla tunnen elämänvaiheeni ja ruumiinkokemukseni pitävän enemmän yhtä Ilmajuurten ja Torson kanssa: kivun ja keskeneräisyyden, päämäärättömyyden ja välttämättömän matkallaolon kokemus on omani, syistä, jotka eivät ole samanlaisia kuin näiden kirjojen kirjoittajilla, mutta sukua kuitenkin.

Ihmisen rooleista ihmisen muotoon

Miksi ajattelen näistä kirjoista näin? Mietin, voiko kyse olla siitä, etten ole isä enkä mies – ettei minulla ole lapsia, että elämäntapani on edelleen pojan, joka ei tiedä, miten aikuiseksi tullaan? Sillä jos vertaus sallitaan, Ontto harmaa ja Äänenmurros ovat mielestäni isyyden ja miehuuden kirjoja sikäli kuin miehuus ei tarkoita biologista tai edes kulttuurista miehuutta vaan isänmurhaa, joka tarkoittaa omaksi isäkseen tulemista isäksi tullessa, siis oman isänsä paikan ottamista siinä suvussa, jonka olemme perineet, mikä tarkoittaa oman tonttinsa eli oman itsensä ja ruumiinsa, siis omien ajatustensa ja halujensa ja orpoutensa isännöintiä, mikä ei tarkoita, että omistaisimme sen, niin kuin emme omista lapsiamme, mutta silti on niin, että löydämme itsemme jonain päivänä tästä: lapset asuvat talossa, jota isännöimme, jonka taloutta hoidamme niin kuin vain isä voi.

Se ei tarkoita, että isä korjaa kaiken. Mutta tästä kokemuksesta käsin on toisinaan mahdollista olla varma siitä, että ainoa lupaus, jonka voi pitää, on lupaus yrittää korjata se, mikä särkyy. Tällaisen lupauksen nämä kirjat tekevät jossain asentojensa sopukoissa, joko itselleen tai lapsilleen, kenties myös puolisoilleen, suvulleen, ystävilleen, yhteiskunnalleen, tai siltä minusta tuntuu. Samalla tuo lupaus on myös kysymys ja haaste, joskus epätoivoinen, joskus huvittunut, joskus vihainen: mikä mies – siis minä – on, jos hän on vain yksi yksityinen liha, eikä yleinen näkökulma ihmiseen? 

En ole varma tästä, ajattelen vain. Jos vertausta voisi kuitenkin jatkaa, tulisi mahdolliseksi sanoa, että siinä missä Ontto harmaa ja Äänenmurros ovat miehuuden ja isyyden kirjoja, Torso on nuoruuden kirja ja Ilmajuuret aikuisuuden kirja. Torso on myös poikuuden kirja ja Ilmajuuret äitiyden kirja, mutta niiden suhde poikuuteen ja äitiyteen ei ole yhteyden vaan eron kokemus, niin kuin nuoren miehen suhde poikuuteensa on eron kokemus paitsi itsestään myös äidistään ja isästään ja naisen suhde lapseensa on eron kokemus paitsi itsestään myös lapsestaan.

On hyvin tärkeää olla halventamatta mielessään sanoja, joita tässä käytetään. Emme saisi ajatella nuoria jollain tavalla keskeneräisinä aikuisina tai äitejä nunnina, jotka luopuvat ruumiistaan palvellakseen kutsumustaan palvella lapsiaan. Emme myöskään saa ajatella, että näiden kirjojen sanoma tyhjentyy näihin rooleihin, että ihminen tiedostamattaan kirjoittaa vain roolistaan käsin. En tarkoita sitä.

Yritän tavoitella jotain aivan muuta, jotain sellaista, mitä nämä kirjat sanovat sisällöstään huolimatta, ikään kuin ruumiinkielellään: jollain tavalla kokemukset, joista on kyse, ovat hyvin olennaisesti ruumiillisia kokemuksia, kokemuksia ruumiin muutoksesta, siitä mikä meissä on hallitsematonta ja siitä, mitä emme voi isännöidä. Kyse on, uskallan esittää, nuoruudesta ja äitiydestä elämänmuotoina, jotka ylittävät iän ja sukupuolen epäolennaiset karsinat ja haastavat meitä kysymään, mitä ihminen on uutta elämää synnyttävänä olentona: miten meistä jää aina jotain kaikkien suhteiden ja vaiheiden ulkopuolelle, koska kasvamme niiden ohitse, emmekä tiedä, miten menetetylle käy, saati meille, jotka kasvamme tuota tulevaa kohti, uhraten sille kaiken, koska muuta emme voi. Voimme ainoastaan hoivata sitä hetken ja toivoa sen riittävän, kunnes on aika sallia sen uskaltautua tuntemattomaan ja kokeilla, miltä tuntuu hypätä kalliolta mereen.

Olen tietoinen siitä, että vertaukseni ovat turhan laveita. Lähestulkoon jokainen meistä tulee kirjoittaneeksi tai lukeneeksi itsensä nuoruuden, aikuisuuden, äitiyden tai isyyden piiriin, koska lähestulkoon jokainen meistä on joko mies tai nainen, vanha tai nuori. Silti jokainen meistä joutuu ratkaisemaan kysymyksen omasta naiseudestaan ja miehuudestaan itse. Useat onnistuvat, tavalla tai toisella. Jotkut eivät, ja siksi sanon, että lähestulkoon kaikki meistä tulevat näiden kysymysten äärellä jollain tavalla vastatuksi. Olennaista on, että yksikään vastaus ei ole samanlainen, mutta jokainen niistä on vastaus, ja juuri kysymyksen rakenne kysymyksenä on se, mikä meitä yhdistää: ihmisen muoto, eikä hänen sisältönsä – ja siksi joskus se, mikä on pinnallista on tärkeämpää kuin se, mitä sisimmässämme uskomme olevamme.

Runouden arvostelemisesta lukemisen ihmissuhteisiin

Se, että sanon näin, ei tarkoita, että niin olisi. Kuten sanoin, kaikki tämä on kuvitteellista – enemmän tai vähemmän. Runous ei säädä lakeja. Se haluaa, mutta vain sinä voit päättää, mitä.

Mitä se tarkoittaa? Sanoin alussa, että tämä kirjoitus ei ole arvostelu. Siihen oli monia syitä, mutta yksi niistä on tämä: olen halunnut kysyä, mitä tapahtuisi, jos ajattelisimme kirjoittamista ja lukemista vaihtosuhteen sijasta ihmissuhteina. Silloin voisimme ajatella, että niitä leimaavat vaihtosuhteeseen liittyvien arvonannon ja -saannin ongelmien sijasta ihmissuhteiden ongelmat: kohtaamisen vaikeus, aidon yhteyden pelko; häpeä, viha, kateus ja ujous.

Jos arvostelemista tarkastellaan tällä tavalla, tulee nähtäväksi, että arvostelijan perinteisesti ottamaa asentoa – sikäli kuin hän arvostelee eikä ainoastaan kuvaile niin kuin tuoteselostaja – luonnehtii perustava haluttomuus ymmärtää ketään muuta kuin omaa itseään: "olisin halunnut kuulla sinun sanovan näin". (Silloinkin, kun kyseessä on kiitos, se ei mielestäni ole oikeudenmukaista, koska toinen ihminen ei voi tietää, mitä olen halunnut kuulla. Miksi kiittäisit minua jostain, mitä en ole halunnut sanoa, jostakin, mikä on sinun oma löytösi?)

Jos olisin lähestynyt näitä kirjoja tällä perinteisellä tavalla, olisin voinut esimerkiksi sanoa, että Torson hajanaisuus ja outous hämmentävät minua samoin kuin Ilmajuurten hajanaisuus ja outous estävät minua ymmärtämästä, mitä niiden lauseissa esiintyvät asiat tarkoittavat, kun ne asetetaan vierekkäin. Olisin halunnut tuntea ymmärtäväni enemmän. Olisin voinut myös sanoa, etten tunne samaa hämmennystä Äänen murrosta tai Onttoa harmaata lukiessani, vaan sen sijaan "ymmärrän" kaiken, tunnen asioiden liittyvän toisiinsa.

Samalla kuitenkin on niin, että Ilmajuurten ja Torson omituisuus muistuttaa minua enemmän omasta omituisuudestani ja siitä, miten sitä niin usein ymmärretään väärin, siinä missä Onton harmaan ja Äänen murroksen omituisuutta yhdistää kenties vain taipumus olla huolehtimatta antaumuksellisesti mistään sellaisesta, mikä koskettaa pelkoa tulla traagisesti väärinymmärretyksi. Kenties kyse on erosta sen välillä, mikä on oikeudenmukaista ja ansaittua, mikä kohtaloa ja luontoa tavalla, joka ei ole enää oikeuden tai ansion piirissä – erosta työn ja lahjan etiikan välillä?

Jos olisin ajatellut niin, olisi minun täytynyt myös selittää, miksi itse ajattelen toisin kuin näiden kirjojen kirjoittajat, ja mitä olisin itse tehnyt toisin, jos olisin ollut heidän paikallaan: tehnyt tuon kohdan henkilökohtaisemmaksi, selittänyt tätä asiaa enemmän, jättänyt sen ja tämän vertauksen vähemmän ilmeiseksi ja niin edelleen. Kuten sanottua, en olisi voinut vaatia näitä asioita näiltä kirjoilta pyytämättä mahdottomia. 

Jos ajattelemme näin, sen täytyy kuitenkin päteä myös toisinpäin. Kirjoittaja ei voi sanoa arvostelijalle "halusin sinun kuulevan minua näin". Se on yhtä epäoikeudenmukaista, sillä jos emme voi vastata toisen vaatimukseen, hän ei myöskään voi vastata meidän vaatimukseemme, koska silloin antaisimme toisen ymmärtää, että se, mitä hän haluaa, olisi olemassa, vaikkei se ole totta: vastausta ei ole, halu ei täyty, emme koskaan tule kuulluksi niin kuin haluamme, koska jos halumme täyttyisi, emme enää haluaisi mitään, ja silloin olisimme (yhtä kuin) kuolleet.

Se tarkoittaa, lopulta, että on paljon sellaista, mitä en ymmärrä edes sellaisissa kirjoissa, jotka minulle läheiset ihmiset ovat kirjoittaneet – kuten nämä neljä. Ne jäävät minulle ytimeltään omituisiksi, niin kuin minun on jäätävä omituiseksi lopulta jopa itselleni. Se ei estä meitä haluamasta tulla kuulluksi ja kuulla toisiamme. Toivo, joka meitä silloin voi johdattaa, niin ihmisinä kuin kirjoittajinakin, niin äiteinä kuin isinäkin ja niin nuorina kuin aikuisinakin, on tässä: halun julkituomisen ehto ja mahdollisuus ei ole toisen vastaus, vaan se, minkä tunnistan oman haluni toteutumattomaksi paikaksi hänessä – eromme.

Teksti: Teemu Manninen
Kuva: Helsingin kaupunginkirjasto 

Lue lisää

Sarjan muut osat on julkaistu Vinkit-osiossa.