Runo puhuu meille: Pauliina Haasjoen Planeetta

Runo puhuu meille -sarjassa kirjailija ja kriitikko Vesa Haapala arvioi uutta kotimaista runoutta. 

Pauliina Haasjoen   Planeetta  on yksi tämän vuoden, ellei koko 2010-luvun, hienoimmista runokokoelmista. Teoksen kokoavana teemana on paikka ja havainto planetaarisessa mittakaavassa. Runojen keskeisin tapahtumapaikka on Uusi-Seelanti, sen vuoret, merenrannat ja saaret. Tuon maiseman rinnalla ovat teoksen puhujan havainnoissa ja ajatuksissa myös Suomi ja sellaiset esihistorialliset mantereet kuin Pangaia ja Gondwanaland. Kaksi paikkaa saattavat asettua puhujan tietoisuudessa päällekkäin, vertailtaviksi:

Täällä puut eivät koskaan tuoksu sillä tavalla paahtuneesti

kuin männyt kuivalla kankaalla saaristossa siellä missä

kerran jonain kuumana kesäpäivänä

ja siellä se on pieni meri, vuorovedetön, vähäsuolainen.

Kalliot eivät täällä milloinkaan samalla tavalla uurtuneina

tai sileinä kohoile luodoiksi ja kareiksi

pienen, sileän, sammalenvihreän levän keskeltä.

Täällä on harvoin tyyntä ja sillä tavalla

vaaleanpunaista kuin niillä harmailla luodoilla.

Pehmeitä järviä, joissa vesi on makeaa ja lämmintä ja irtoaa

käden tai airon kauhoessa leveinä silkkisinä kaistaleina,

täällä ei ole.

Teoksen puhuja tarkkailee ennen kaikkea maisemassa tapahtuvia muutoksia. Runot avaavat meren ja mantereen, maan ja taivaan suhteita. Ne ulottuvat myös siihen, miten planeetta on riippuvainen ilmakehästä ja avaruudesta ja miten ihmisen olemista säätelee aika, elämisen ja kuoleman dynamiikka.

Haasjoen runojen puhuja tai minä poikkeaa perinteisestä lyyrisestä minästä, joka ilmaisee tietoisuuttaan ja tunteitaan. Haasjoen teoksessa suunta on ihmisestä ulospäin. Puhuja on osa paikkaa, alisteinen havaitsemiselle ja mittasuhteille, jotka eivät palaudu häneen itseensä vaan olemiseen planeetalla. Teos haastaa ajattelemaan esimerkiksi sitä, miten tasapainoaistimme tai käsityksemme suunnista ja massasta muodostuvat:

Ja avaruusaluksessa sisäkorvan instrumentti menee epäkuntoon

eikä  sillä tee enää  mitään, parasta olisi,  jos sen saisi  poistettua

käytöstä, hiukan ravistelemalla ja luopumalla, sillä se oli syntynyt

planeetalla.   Nii n me kaikki olemme syntyneet ja kaikki varustus

meissä on planeetan mukaan ja sen tarpeisiin. Eri aineen olomuo-

toihin erilaiset olennot,  ilmaa, vettä  ja maata varten. Ne ovat

olleet kaikki planeetan syleilyssä kuin säiliössä. Ilmansuunnat ovat

planeetasta ja oikea ja vasen omasta ruumiin symmetriasta; ja ylös,

alas, tämän massan läsnäolosta.

Runoissa nousee voimakkaasti esiin havaitsemisen ja olemisen ilo. Haasjoen tapa kirjata havaintoja tuo mieleen Kristian Blombergin viime vuonna ilmestyneen Valokaaria-teoksen. Molemmissa ihmetellään olemista ja kykyä tehdä havaintoja.

Planeetta voidaan yhdistää posthumanistiseen ajatusvirtaukseen, joka tarkastelee maailmaa ei-ihmiskeskeisestä näkökulmasta. Planeetta korostaa maapalloa suurena ekosysteeminä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja on yhtä. Ihmisen luomat merkitykset ovat suhteellisia:

Jos maa kerran halkeaa, olisi niin helppoa varistaa

sen puoliskoilta kaikki rakennettu

ja palauttaa sinne, missä se unohtuu.

Ja kaikki olisi taas jollakin tavalla joka näyttää

kuin se olisi ikuinen tapa.

Mutta eivät ihmiset ja eläimet kuole erikseen, he kuolevat

yhdessä; eivät talot ja vuoret kuole erikseen.

Tuloksena on runoutta, jossa on kyllä inhimillinen kokija, mutta maailman merkitykset eivät palaudu pelkästään yksilöön ja tämän järkeilyyn. Runojen puhuja on aistiva olento, luontokappale muiden joukossa. Tähän planetaariseen samanarvoisuuteen kuuluu sekin, että teoksessa on runoja, joissa asiat näyttäytyvät yhtä aikaa ihmisen, eläimen ja pyörremyrskyn näkökulmasta:

Myrskyn silmä on kaunis, se on hopeinen. Olen varma että myrs-

kyllä on kaksi silmää. Ne silmät ovat samanlaiset kuin punanok-

kaisella, punajalkaisella lokilla joka on pienikokoinen ja siro, ja

sen silmässä pupilli on keskellä sileää, hohtavaa jääkenttää. Sillä

on kaksi silmää, vaikka ensimmäisen niistä yleensä vain näkee: jos

lokki joskus katsoo sinua kahdella silmällä, se on merkillinen hetki,

lyhyt stereokuva kuin ekvinoksin hetki; hyvin pian olisit jo mennyt

ja liukunut toiselle puolelle sen näkökenttää, nousisit nyt oikealta.

                  Myrskyn silmä katsoo tirkistysreiästä, myrskyllä on peri-

skooppi jolla se näkee mihin sen on määrä kohdentua. Toinen silmä

katsoo toiselle puolelle, näkee taivaan koko laajuuden, josta sen on

imettävä ilmaa. Mitä täällä on,  siellä ei ole, ja mikä täällä kiskoo

merta puoleensa, on sieltä poissa ja sen paikalla tyhjä avaruus

kutsuu vesiä.

Kokoelman puhujaa vaivaavat selvästi myös eettiset kysymykset, niin vastuu planeetan elinolosuhteista kuin ihmiselämästä. Puhuja pohtii ajan kokemista ja sitä, miten ajan kulun tajuaminen ja etenkin sen päättymisen ymmärtäminen tekee ihmisestä ihmisen. Mielestäni nämä pyrkimykset tiivistyvät hienosti säkeessä, joka korostaa eettistä pyrkimystä: ”Pelastautuminen takaisin elämiseen elinaikana.” Säe pysäyttää. Haasjoen kokoelma tähdentää, että elämisen aika on elinaikaamme eli aikamme on sidottu ruumiiseemme ja sen elimiin ja kykyyn aistia. Ihminen on ainoastaan ollessaan planeetalla. Ihminen, joka irtautuu tämän fyysisen ja havaittavan perustan tajuamisesta, on irti olemassaolosta.

Haasjoen Planeetta ei jää yleisfilosofiseksi mietiskelyksi, vaan on täysipainoista runoutta. Kokoelma soljuu eteenpäin ilman osastorajoja säkeen, säkeistön, proosarunon ja proosallisen palstan vuorotteluna. Runot asettuvat tilaan siten kuin asiat vaativat. Ne toistavat teoksessa esiintyvää mittasuhteiden tematiikkaa.

Planeetta alkaa lainauksella uusseelantilaisen runoilijan ja toimittajan Allen Curnowin sanoista: ”And silence the voices saying / ’here is the world’s end where wonders cease’” . Teoksen lopussa puhuja palaa alun ajatukseen ja kääntää sen näin: ”Ja vaietkoot äänet jotka sanovat: tässä on maailman ääri / jossa ihmeet loppuvat.” Alun ja lopun luoma kehä korostaa sitä, miten ihmeellisellä planeetalla elämme. Kyky ottaa vastaan planeetan tarjoamia ihmeitä tarkoittaa myös vastavuoroisuutta: vastuuta olemassaolosta ja elämänkehästä, jonka planeetamme tarjoaa tai joka se on.

Suosittelen Pauliina Haasjoen kokoelmaa lämpimästi jokaiselle!

Pauliina Haasjoki: Planeetta, Otava, 2016, 77 s.

Teksti:  Vesa Haapala
Kuva: Tommi Tuomi / Otava