Sanasato-kustantamon kirjoja

Runo puhuu meille: Sanasato-kustantamon vuoden runoteokset

Anna Tomi arvioi Runo puhuu meille -sarjassa Sanasato-kustantamon teoksia.

Tamperelainen Sanasato-kustantamo on toiminut v uodesta 1996, ja se on hiipinyt hitaasti mutta varmasti runouden tärkeäksi toimijaksi. Kun suuret kustantamot julkaisevat yhä harvempia vähälevikkisen kirjallisuuden nimekkeitä, Sanasadon kaltaisten pienkustantamoiden satsaus kaupallisesti marginaaliseen kotimaiseen ja käännettyyn runouteen on tullut yhä merkittävämmäksi. Tarvepainattamisen ja henkilökohtaisen intohimon voimalla pyöritetystä toiminnasta voi kernaasti puhua kulttuuritekona.

Sanasatoa luotsaa kirjailija Erkki Kiviniemi. Kustantamossa on erityinen sija marginaalisille äänille. Tosin kokeilevuuden ja uutuudellisuuden sijaan paino on pikemminkin sellaisissa virtauksissa, jotka toisaalla ovat jo tyrehtyneet. Luontotutkielmat, paikallisvärillä maustettu matkarunous ja nostalgisoivat runoelmat säilyttävät tamperelaisen toimijan suojissa paikkansa, ja kenties olisikin aiheellista nähdä tässä tiettyä sitkeän omaehtoista konservatorisuutta. Jos kohta aina ei ollakaan tekemisissä kaikkein virkeimmän runomuusan kanssa, joukossa on myös helmiä. Viime vuosien teoksista esimerkiksi Janette Hannukaisen herkän naivistinen Lennä vahingossa (2014) ja Vesa Etelämäen erakkomeditaatio Hikikomori (2015) nousevat selkeässä kokoelmallisuudessaan ja lajiuskollisuudessaan ehyiksi kokonaisuuksiksi.

Kiviniemen omassa tuotannossa hyvin perinteinenkin aforistiikka on keskeistä, ja se on kustantamon teoksissa hyvin edustettuna. Ylipäätään modernistisen muotokielen jälkihehku leimaa tiivistä ja orgaanista ilmaisua, jota Sanasadon teoksissa usein kohtaa.

Manne Tuomenoksa: Kävely, 80 s.

Kuluvan vuoden sanasadosta Manne Tuomenoksan toinen runokokoelma Kävely kytkeytyy kotimaiseen 1950-luvun modernismiin jo Eeva-Liisa Manneria kaiuttavassa nimessään. Niin ikään modernismin suurmies Paavo Haavikko on läsnä Tuomenoksan lehti- ja puumotiiveille rakentuvissa säkeissä, tosin lehtien kautta Tuomenoksa suorittaa myös humoristisen hyppäyksen avantgardisti Kari AronpuronMinä viihtyy -kokoelman (1967) sosiologiseen kysymyksenasetteluun:

Kuinka tuntea itsensä on jossain istuu

hengittää ja katsoo kättänsä: sormien punokset

sen alla verenkierto, missä siellä minä viihtyy.

Ja seuraavassa runossa ”lukee lehti ilman minua päivän postin”. Kuten Aronpuro-viittauksen esiin nostama kirjasto, myös puiden lehdet näyttäytyvät arkistona, jonka lomassa runojen puhuja käyskentelee.

Kävely rakentuu keskeisesti luontokuvausten varaan ja ensilukemalta sitä voisi erehtyä lukemaan melko sovinnaisena luontolyriikkana. Äärimmäisen toisteisuuden seurauksena säkeisiin kuitenkin asettuu tietty klaustrofobisen ahtauden tuntu, kompulsiivinen palaamisen spiraali.

Lähellä kasvaa puu.

Minä menen sitä kohti. Sanon, puhun sen ympäri.

Se on sanat: vuosirenkaat tunnit

täydet menneet hetken yhteen puristettu

kierros kierroksen jälkeen

siinä kirjoittaa tuuli, tähdet aurinko

samassa mykässä kokonaiset yökaudet.

Runoissa ei ole kysymys niinkään luonnosta vaan sen havainnoimisesti: runot palaavat kerta toisensa jälkeen havainnon ja maailman väliselle kosketuspinnalle kysyen, mikä maailman ja kielen välinen suhde on, tai kirjaimellisesti ”miten olla sanan ja maiseman välissä”.

V. Panula: Kaikujen taivutuksia, 62 s.

Samassa maastossa liikutaan myös V. Panulan toisessa runokokoelmassa Kaikujen taivutuksia, joka edustaa Sanasadon ohjelmassa harvinaisempaa kokeellisempaa laitaa. Samalle alueelle sijoittuu muutaman vuoden takainen Antti Salmisen esikoisrunoteos Nollankuori (2013) sekä Jonimatti Joutsijärven poeettinen esseejärkäle Ei mikään itsessään (2010).

Modernistisen orgaanisuuden sijaan kuvataitelijanakin tunnetun Panulan runoissa kieli hajoaa ja sirpaloituu kuin ”kubistinen tahokas”. Tavoitteena on ”lähtö pois arkikokemuksesta”. Epäsuhta maailman ja kielen välillä ei purkaudu neuroottisena toistona kuten Kävelyssä, vaan suoranaisena ajattelun ja aistimisen kriisinä. Toki on kyse myös taiteen kriisistä.

Kiihko on pattitilanne kun muusuus ylittyy

sanattomaan kuvaamattomaan.

Se toteutuu kun taide supistuu elämän tiheydessä

symbolifragmenteiksi.

Runot kysyvät, mitä voi sanoa. Vastaus kysymykseen tuntuu usein olevan, että ei välttämättä mitään, ja silti: yrittämisen pakko nousee runoissa kokemuksen änkyttäväksi keskipisteeksi.

Tuoksu sitoo, kehon korostus

Huomio elää ihossa, uloimpana, se täyttää

Kädenlämmön kaltaisuus on yhtäläisyys ilmaan, kokevien rajat

liukenevat

Välit kääntyvät jatkeiksi

Kehojen matka kutistuu

Kiihkeää rytmiä takova teos nojaa listoihin ja äärimmilleen tiivistettyihin fragmentteihin, kuin sanottavan katoamista koskevan kauhun vallassa. Ollaan fragmentaarisuuden ja yhteensulautumisen alueella. Paitsi että Panulan säkeissä kieli hajoaa, aistit sekoittuvat synesteettisesti. Lopputuloksena on ”kaikkien aistien orgastinen, täysvaltaava puhtaaksimuutunta, / ulkomaailmallinen maailman sisin.”

Ylitsevuotavuudessaan, groteskiudessaan ja katkonaisuudessaan Panulan teos on harmillisesti muodoltaan melko ryhditön, eikä ekstaattinen kieli saa esteettisesti kiinnostavaa hahmoa. Teos jää pikkuhirviöksi: se on villi ja raaka, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi massiivinen ja rytmillisesti perfektionistinen noustakseen kokonaisuutena toimivaksi. Kenties piiskurimaisemman kustannustoimittajan käsissä Panulan muotokieli virittyisi äärimmilleen, muotoon jota runoilijan kahdessa ensimmäisessä teoksessa vasta ennakoidaan.

Mikko Mankinen: Katoa, 81 s.

Keväällä julkaistu Mikko MankisenKatoa painii paikoin samankaltaisten rytmillisten ongelmien kanssa, jotka kumpuavat runsauden ja tiiviyden välisestä dynamiikasta. Tekijänsä esikoisteos onnistuu kuitenkin rakentamaan taidokkaita rytminvaihteluita ja rakenteellisia jännitteitä, ja kokoelma on kustantamon vuoden sadossa tasapainoisin ja ehyin kokonaisuus. Hektisesti eteenpäin syöksyvät runot pysähtyvät paikoin staccatomaisiin katkoksiin ja saksitumpaan minimalismiin, jolloin myös volyymiltään runsaammat jaksot asettuvat kiinnostaviin suhteisiin.

Esoteerisesta ja mystisestä kuvastosta ammentava teos tutkii selvyyden ja hämäryyden välistä jännitettä, jonka varaan ajattelu näyttää kiinnittyvän. Jos Panulan teoksessa keskeinen pulma on kysymys siitä, mitä on mahdollista sanoa, Mankisen runoissa askaroidaan sen parissa, mitä voi ajatella – tai pikemminkin, mitä ei voi. Keskeinen figuuri on paradoksi, vastakkaisuuksien rinnakkaiselo. Runoissa liikutaan olemisen raja-arvon maastossa, tilassa jossa ”kaikki häämöttää”.

Ketään ei näy.

mitään ei tapahdu.

kaikki häämöttää.

kaikki mitä ei

koskaan tule

olemaan ollut,

kukatta, mitättä,

on tullut.

Kaikenkarvaisia rekistereitä yhdistelevä teos luottaa törmäyksen voimaan; ajattelu versoo yllättävistä rinnastuksista. Samaan hengästyttävään tapaan kaahataan ajallisesta viitepisteestä toiseen. Aika on teoksessa orgaanista ja huokoista.

laske kalenteri sängylle, riisu minuutit yltäsi,

kuukaudet kiertyneet rullalle, sekunnit

heltyvät nauhat, murto-osat ratkotut saumat.

Minna Autio: Spiraali, 74 s.

Ajan kysymysten parissa liikutaan myös Minna Aution esikoisteoksessa Spiraali, joka nimensä mukaisesti tutkii ajan pyörteitä. Niin menneisyys kuin tulevaisuuskin lävistävät teoksen runoissa nykyhetken spiraalimaisesti. Kyse ei ole kuitenkaan ajasta filosofisena suureena kuten Mankisen teoksessa, vaan psykologisena ja subjektiivisen. Runo ankkuroituvat voimakkaasti minä-puhujaan. Tämä reflektoiva kokija tarkastelee ajan eri kerrostumia:

Takapihalla omenapuun vieressä on leikkimökki, sininen ja vino.

Ampiaistensurisemassailtapäivässävalkoisenkaiteentakanaonkumarruttava

hämärän viileään. En enää sovi tänne. Olen kasvanut katosta läpi,

käteni ojentuvat ikkunoista ja ovista; olen unohtanut taipumisen taidon. 

Liisan seikkailuista ihmemaassa muistuttaa taloa isommaksi kasvanut puhuja, jonka raajat sojottavat koomisesti ikkunoista ja ovista. Ja kuten Lewis Carrollin nonsense-klassikossa, myös Aution runossa kokemusta leimaa yhteismitattomuus maailmankuvan ja maailman välillä. Tosin siinä missä Liisan seikkailuissa yhteensopimattomuus näyttäytyy loogisena ja semioottisena ongelmana, Aution runoissa on kyse nostalgiasta, kaipuusta menneisyyteen, joka ei koskaan ole ollut olemassa aivan sellaisena kuin muistin kerroksissa. Elämän muuntuessa tarinoiksi se muuttaa muotoaan, ja lopulta puhujakin toteaa: ”emme enää tiedä, tapahtuiko niin”. Spiraalimaisesti kiertyessään aika syvenee ja laajenee fraktaalimaisesti, muuttaa muotoaan mutta pysyy samana; menneisyys on alati läsnä.

Haalea nainen vaeltaa repaleisessa puutarhassa,

pyyhkii punaista tahraa pois, se

pysyy.

(…)

Kuluneet lattiat kiiltävät jalkojen alla, tuntemattomat askeleet

nurkissa varjojen hyminä, hämähäkinseittien pitsit.

Vaikka nostalgisoiva tunnelmointi ei olekaan aivan tuoreinta sanataidetta, taitaa Autio tiivistämisen taidon, joka parhaimmillaan luo teokseen dramaturgisesti tyydyttävää jännitettä. Runoina kokoelman tekstit eivät kuitenkaan aivan nouse siivilleen. Tuon tuostakin nousee mieleen, että kenties teoksen vahvuudet – ajalliset leikkaukset, puherekisterien vaihdokset ja välähdyksenomainen kokemuksellisuus – tarjoaisivat rakennusaineita pikemminkin lyhytproosaan kuin runouteen. 

Anni Sumari: hämärän sirpaleet otsalla, 164 s.

Tarinallisesta materiaalista ammentaa myös pitkän linjan runoilija Anni Sumari, jonka neljännessätoista teoksessa hämärän sirpaleet otsalla liikutaan historian kerroksissa. Historiallisia aineksia ja kansanperinteen ronskia huumoria yhdistelevässä teoksessa puhuu vahva naisääni, joka paikoin kaiuttaa myös omaelämäkerrallista rekisteriä.

Jauhiaisen Anulta

meni suu muikeaksi,

kun tavattaessa

sanoin itseäni

kirjailijaksi ja

runoilijaksi ja

suomentajaksi,

ihan palkituksikin.

”Grandiositeettia!”

kirkui ämmä perkele.

Sumarin runoissa ironisoituvat niin historian suurmiehet kuin runoilija itse. Karnevalistinen ilkikurisuus leimaakin teosta kautta linjan. Runojen äänekäs ilkamointi on humoristista ja terävän oivaltavaa, mutta kuten Panulan teoksen sirpaleinen ilmaisu, myös Sumarin runsas runo tuntuu lipuneen painetuksi kirjaksi kustannustoimittajien juurikaan osaamatta auttaa sitä tulemaan parhaaksi mahdolliseksi itsekseen. Siinä missä folkloremainen runsaus ja ronskius toimivat naiseuden käsittelyssä virkistävästi, paikoin runoissa rymistellään historian ja nykypäivän poliittisesti epäkorrekteissa kerroksissa jokseenkin motivoimattomasti ja vaivaannuttavasti. Teoksen poliittiset ja taideteoreettiset ulottuvuudet eivät jäsenny ylitsevuotavassa moniaineksisuudessa.

Outi Jokinen: Poltettu manner, 96 s.

Outi Jokisen esikoisteos Poltettu manner kiinnittyy Sumarin teoksen tavoin vahvaan naisääneen, joka kuljettaa lukijaa mukanaan läpi aikojen ja paikkojen. Kuten teoksen nimikin lupaa, modernisti Manner kutsutaan kylään – kirjaimellisesti.

siellä porraskäytävässä Manner, pyydän peremmälle

häntä kohtaan tunnen veljeyttä, vaikka olen juhliva nainen

”rakastan rauhaa”, Manner sanoo, ”sekoittelen sitä

kontrapunktiin”

pitiköhän hänen sanoa valoa

”pääministerikin rakastaa rauhaa”, sanon,

yritän sanoa lyhyesti, en halua Mannerin ärsyyntyvän

Mannerin imagistinen ilmaisu, josta kaikki ylimääräinen on riisuttu pois, tulee kuitenkin teoksen mittaan lempeästi sivuutetuksi: Jokisen teos levittäytyy kirjalliseen tilaan rupattelevan äänekkäänä ja polveilevana, joskin varsin hallittuna. Sumarin tapaan Jokisen runoissa huumorilla on keskeinen sija, mutta siinä missä ensinnä mainitussa kaikuu nauru, jälkimmäisessä ilmaisu hymyää keveän ilkikurisesti. Puheenomaiset säkeet lörpöttelevät usein mustan huumorin rajoilla varsin viehättävästi:

sisareni sanoo: maailma

ei ole yhdensuuntaisten ajatusten kokoelma

lyön pääni, hetken olen tajuton,

ankara nuija osuu niskaan,

jotain valuu suustani

Teoksen matkassa kulkeva modernistirunoilija näyttäytyy kaitsevana keskustelukumppanina, varsin arkisena seuralaisena: ”Manner kysyy, olenko jo jättänyt runoistani pois kaikki / peräkaneetit”. Samoin runous on Jokisen teoksessa jotain ihmisen kanssa kulkevaa, vaikka paikoin kurotetaankin laajoihin kosmisiin ja eettisiin kysymyksenasetteluihin: ”näkökulmani ovat toisiaan hakevia / menen kesäisin polkupyörällä maailmankaikkeuteen, / kuuntelemaan pääni humisevaa hautaa.”

Jokisen jutustelevan ilmaisun kuulaus on juuri siinä, että maailmankaikkeus on aivan ihmisen kokoinen. Jos asetelma ei vastaakaan kielen ja maailman välisen etäisyyden ongelmaan, ainakin ajatuksesta voi löytää arkipäiväistä sovitusta.

Teksti: Anna Tomi
Kuvat: Sanasato

Lue lisää

Sarjan muut osat on julkaistu Vinkit-osiossa.