Ohjaaja ja käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaa

Toivoa kirjallisuudesta: Johanna Vuoksenmaan kirjasuositus

Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.

  • Johanna Vuoksenmaa, käsikirjoittaja ja ohjaaja
  • Tuotanto: esimerkiksi tv-sarjat Tahdon asia, Kumman kaa ja Ex-onnelliset ja elokuvat Nousukausi ja 21 tapaa pilata avioliitto
  • Ajankohtaista: Vuoksenmaa on viimeistelemässä käsikirjoitusta Ex-onnellisten toiselle tuotantokaudelle
  • Suhteeni kirjastoon: ”Kirjastossa käynti oli lapsuuteni voimakkain viikoittainen rituaali. Emme käyneet kirkossa vaan kirjastossa joka lauantai ja hankimme sieltä ravinnon viikoksi. Kävimme Hämeenlinnan vanhassa kirjastossa, joka oli itse asiassa entinen kirkko, ja jo sen lähestyminen oli juhlavaa. Esikoiselleni hankittiin kirjastokortti kolmen kuukauden ikäisenä. Koin sen henkisesti tärkeäksi. Maailmalla matkustaessani olen huomannut, että suomalaiset kirjastot ovat hienoja ja niitä on paljon. Vieraalla paikkakunnallakin löytyy aina turvasatama, jonne voi mennä, ellei nyt ole yöllä liikkeellä.”

Johanna Vuoksenmaan valinta: Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien – kootut runot 1972–2000

”Toiveikkuuden tunteen sovittaminen kirjoihin ja lukemiseen oli minulle vaikea tehtävä. Rakastan kirjoja ja niillä on minulle monia tehtäviä, mutta en käytä kirjoja yleensä toivon etsimiseen vaan tajunnan laajentamiseen, matkoina toisten ihmisten päihin, aistien räjäyttäjinä ja fokuksen siirtäjinä. Ehkä en ole koskaan ollut toivoton.

Päädyin lopulta Eeva Kilven runoihin. On toivoa antavaa, että me ihmiset ymmärrämme toisiamme ja olemme samanlaisia ja että yhteistyö on mahdollista. Tunnistin jo 18–19-vuotiaana, että tämä ihminen tuntee ihan samoja tunteita kuin minä. Saman tunteen olen saanut Kilven 2000-luvulla julkaistuista runoista, jotka hän on kirjoittanut ikäihmisenä.

Löysin Eeva Kilven teokset äitini kautta. Pääsin kirjojen kautta tirkistelemään keski-ikäisen äidin elämää ja myöhemmin vanhojen ihmisten elämää. Kilpi kirjoittaa tavalla, jolla äiti ei lapselleen puhu seksuaalisuudesta, kuolemasta tai omista rakkaudentunteistaan. Varsinkin seksuaalisuuden käsittely puhutteli minua parikymppisenä. Harva menee niin rehellisesti niitä asioita kohti, jotka yleensä tehdään piilossa.

Myös Kilven luontokuvauksessa koen yhteyttä äitiin. Olen kaupungissa syntynyt ja viihdyn itsekin metsässä, mutta äidilleni mökki on ollut käsittämättömän tärkeä paikka. Kilven luontokuvausten lukeminen, kasvun seuraaminen ja vuoden kierrossa eläminen oli äidin ymmärtämistä ja hänen sisäänsä katsomista sellaisista ikkunoista, joita hän ei ole pitänyt tarpeellisena omalle lapselle avata. Oma luontosuhteeni on aktivoitunut vasta viiden viime vuoden aikana. Alan tunnistaa asioita, joita olen aikaisemmin lukiessani projisoinut äitiini.

Eeva Kilpi oli evakko, ja minä olen karjalaisen evakon kasvattama. Isäni kävi samanlaisen kaksivaiheisen evakkotaipaleen kuin Kilpi. Kilven proosa lapsen näkökulman tarkkuudessa on päästänyt minut kokemaan tuon ajan tapahtumat isäni ja tätieni maisemissa. He itse eivät ole puhuneet siitä, miltä on tuntunut tulla kotikylästä läntisempään Suomeen.

Luen Kilven runoja, jos minulle tulee tunne, että pitää itkeä tai kalibroida tunteet tai jos on ollut paljon toimintaa tai omissa ihmissuhteissa rutiininomainen vaihe. Kilpi tarjoaa suuren määrän vertaistukirunoja eri tilanteisiin. Eeva Kilpi on ’my kind of feminist’. Hänen feminisminsä on voimaannuttavaa: ”sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.” Hän ei kiellä naiseuttaan: hän on naaras, emo ja äiti, mutta hän ei myöskään kiellä itseltään mitään. Hän sanoo ääneen maskuliinisena pidettyjä ajatuksia mutta on biologisesti hirveän nainen. Koko hänen ihmiskuvansa on biologinen, ja hän katsoo itseään, koiria ja pihan pikkulintuja samalta tasolta, ei maan matosena vaan kunnioittaen itseään yhtä lailla kuin pikkulintua.

Kilven runot ovat kirkkaita, yksinkertaisia, tiiviitä ajatuksia. Osan niistä muistan ulkoa, esimerkiksi useissa tilanteissa on tullut lausuttua ystävälle: ”Miehistä ihminen oppii.” Kilven huumori on ihanan itseironista. Runoissa hän nauraa itselleen, pienelle ihmiselle itsessä, nälkäiselle ja huomionkipeälle. Hän katsoo lempeästi itseään, ja tämä on minulle mukavin huumorin laji: ei nauraen ylhäältä ilkeästi vaan ihmisyydelle itsessä. Tunnen sukulaisuutta hänen huumoriinsa tavassa, millä katson itseäni – mokailevaa, virheellistä ihmistä. Kirjoitan usein henkilöhahmoille itsessäni tunnistamiani havaintoja tai asioita, joita olisin itse halunnut eri tilanteissa sanoa. Ihmisen heikkouden ja lapsellisuuden, pikkumaisuuden ja kohtuuttomuuden paljastaminen tuottaa komediaa, koska yleensä haluamme itse jarruttaa näissä kohdissa ja on hauskaa nähdä, kun jonkun jarrut pettävät.

Olen luvannut itselleni, että en tee sellaisia töitä, joiden näkemisen jälkeen katsoja olisi toivottomampi kuin ennen, vaikka se olisi harhaista tai kieltäisin tosiasiat ja tarjoaisin oopiumia kansalle. Jos kertoisin tarinan, jossa näyttäisin pahimman mahdollisen vaihtoehdon, se ei antaisi ihmisille voimaa herätä seuraavaan aamuun. En halua, että katsoja ajattelee, että millään ei ole merkitystä, ihmiset ovat pahoja ja kohta kuollaan kumminkin. Haluan rakentaa ajatusta, että ihmiset ovat hyviä ja että kommunikaatio, ymmärrys, rakkaus ja yhdessä tekeminen ovat mahdollisia."

Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.

Lue lisää

Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.

Teksti: Iina Soininen