Kirjailija ja psykoterapeutti Katriina Järvinen

Toivoa kirjallisuudesta: Katriina Järvisen kirjasuositus

Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.

  • Katriina Järvinen, kirjailija ja psykoterapeutti
  • Ajankohtaista: Uusin kirja Saanko esitellä – monenlaiset minämme on ilmestynyt keväällä 2017.
  • Suhteeni kirjastoon: "Suhteeni kirjastoon alkoi Tampereen keskustakirjastosta saatuani 'lainastokortin' 1960-luvun lopulla ja on jatkunut sittemmin Helsingissä. Noista ajoista on jäänyt mieleeni tietty tuoksu, joka levisi kirjoihin liimatuista eräpäiväkorttien taskuista. Nykyään käyn lähikirjastoissa Kalliossa, Rikhardinkadulla tai Vallilassa vähintään kerran viikossa. Usein minulle tulee niin suuri tarve saada joku kirja, että en malta tilata sitä, vaan pyöräilen aivan toiselle puolelle Helsinkiä hakemaan kirjan suoraan hyllystä. Samalla tulee tutustuttua 'eksoottisiin' kaupunginosiin. 1980-luvulla olin 1,5 vuotta töissä Herttoniemen kirjastossa. Koko tuona aikana kirjastossa ei ollut yhtään tapahtumaa pieniä taidenäyttelyitä lukuun ottamatta. Seepra ei hevin pääse raidoistaan: minulle kirjasto on edelleen paikka, jossa voin olla rauhassa kirjojen keskellä. Se on erilaisten ihmisten yhteinen hiljainen pyhättö, jossa keneltäkään ei vaadita mitään. Seuraan silti mielenkiinnolla kirjastolaitoksen muuttumista ja osallistun itsekin tapahtumiin."

Katriina Järvisen valinta: Antti Häkkinen ja Mikko Salasuo (toim.): Salattu, hävetty, vaiettu: miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä

”Salattu, hävetty, vaiettu on kansantajuisesti kirjoitettu yhdeksän artikkelin kokoelma suomalaisen kulttuurin ilmiöistä: huumeiden ja dopingaineiden käytöstä, rasismista, homoseksuaalisuudesta, abortista, prostituutiosta ja lastensuojelun ongelmista. Varsinkin näin Suomi 100 -juhlavuotena antaa toivoa ja on suuri ilo huomata, että yhteiskuntaa on katsottu myös alhaalta päin eikä vain suurien kertomusten sankarillisesta näkökulmasta. Meitä ihmisiä yhdistää se, että haluamme tulla ymmärretyiksi ja nähdyiksi sellaisina kuin itse koemme itsemme olevan sen sijaan, että meille lyödään milloin mikäkin leima otsaan: doping-käyttäjä, masennuspotilas tai anorektikko. Kaikilla on tarve tulla nähdyksi monipuolisina ja moniulotteisina ihmisinä. Ihmisiin lyötävät leimat ovat ajattelun oikoteitä, joita on helppo antaa silloin kun emme tiedä muiden elämästä ja torjumme voimakkaasti tietyt ihmisryhmät, emmekä voi hyväksyä, että jotkut toimivat yhteiskuntaa vastaan.

Jotkut kirjassa esitellyt tutkimuskohteet herättävät voimakkaita tunteita. Esimerkiksi Tomas Söderblomin tutkima Maria-niminen prostituoitu eli tavallista elämää, eikä hän sopinut ruotsalaisen yhteiskunnan ajatukseen uhrina. Artikkeli homoseksuaalisuudesta taas on kuin salapoliisitarina. Tutkija alkoi ihmetellä, miksi 1800-luvun puolelta ei löytynyt tietoja homoseksuaaleihin liittyvistä vitseistä tai solvausaineistosta. Palapeli tuotti tuloksen, että agraari-Suomessa ei asetettu nykyajan tapaan vastakkain miestä ja naista vaan miehen vastakohta oli poika ja naisen tyttö. Pahin solvaus aikuiselle miehelle tuohon aikaan oli 'oletko poika'. Tämä artikkeli avasi minulle henkilökohtaisesti omaa historiaani ja sitä, miksi 1980-luvulla yliopistolla opiskellessani feminismi ei koskettanut minua tai miksen nähnyt miehiä itselleni vastakkaisiksi. Juureni ovat maaseudulla, ja 1920-luvulla syntyneiden vanhempieni oli tapana moittia meitä siitä, että emme ole aikuisia. Yleisin valitus oli, että 'voi, voi, kun menisitte töihin'.

Kuunteleminen on tutkijalle tärkeää. Esimerkiksi nuorten rasismikokemuksissa pitää osata kuunnella myös katkoja, taukoja ja vaikenemista sanojen välissä. Pierre Bourdieuta mukaillen kulttuurissa olennainen jää sanomatta, koska se syntyy sanoitta. Rasismi on ennen kaikkea ruumiillinen kokemus siitä, että oma ruumis on vääränlainen tai väärän värinen. Kaikki rasismin kohteet eivät myöskään halua taistella rasismia vastaan eivätkä osallistua siihen taisteluun. Jos minulta lahkolaissuvun nuorena olisi kysytty, haluaisinko tulla haastatelluksi siitä, millaisia ennakkoluuloja uskonnollisten yhteisöjen nuoret kohtaavat, olisin halunnut syöksyä kellariin itkemään, koska asia oli niin vaikea ja monisyinen.

Olin tutkija 1990-luvulla. Siinä roolissa piti esittää, että kaikki tunteet oli käsitelty ja että ne olivat hallinnassa. Olin kolmekymppisenä mukana tutkimuksessa, jossa tutkittiin Suomessa yhden vuoden aikana tapahtuneita itsemurhia. Olin tuolloin raskaana. Kävin läpi tutkimusaineistossa olevia itsemurhan tehneiden viestejä, joissa saattoi lukea esimerkiksi 'Muista maksaa Sannan balettitunnit'. Kun ymmärsin, että tämä oli tuon äidin viimeinen viesti, minun oli pakko käydä välillä vessassa itkemässä. En pysty sektoroimaan, milloin olen kirjailija, tutkija tai psykoterapeutti. On vallankäyttöä asettaa itsensä muiden yläpuolelle, ja toisaalta työssä on tunnettava omat taustansa ja arat kohtansa tietääkseen, milloin on vaarassa esimerkiksi joutua toisen vietäväksi.

Käsitteiden valinta on joskus vaikeaa. Luokkaretkellä-kirjassa käytimme rohkeasti yhteiskuntaluokka-sanaa ja kerroin tulevani työväenluokasta. Jo se sana tuntui olevan monille kovin vaikea. Antti Häkkinen on uskaltanut käyttää kokoelmassa alaluokka-sanaa. Kun luin Häkkisen artikkelin näistä irtolaisista, talottomista, piioista, loisista ja muonamiehistä, olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, miksi minun on vaikea ymmärtää sanaa suku. Minulle on sanottu, että minun pitää olla ylpeä suvustani ja juuristani, mutta siihen tarvitaan jokin toinen sana. Minulla on lapsuudenperhe, mutta olisi liioiteltua väittää, että minulla olisi suku. Ei ole tiettyä paikkaa, omaisuuksia, mantuja tai maita. Serkkuja minulla on nelisenkymmentä, mutta en ole tavannut heistä montaa. Todella monien suomalaisten juuret ovat ’pieneläjien’ joukossa. Loiseläjien jälkeläiset tulivat 1970-luvulla yliopistoon, mutta harva sanoo olevansa loisten jälkeläinen. [Toim. huom: loinen oli maaseudulla henkilö, jolla ei ollut omaa asuntoa ja joka asui toisten luona.]

Uusimmassa kirjassani Saanko esitellä kerron ihmisistä, jotka kokevat, että lauma ei hyväksy heitä sellaisina kuin he kokevat itse olevansa. Minuus on moniulotteinen asia. Olemme biologisesti laumaeläimiä ja riippuvaisia siitä, että meidät hyväksytään laumaan. Emme voi itse päättää, mitä olemme, vaan elämämme riippuu siitä, antaako lauma meille luvan olla tietynlaisia. Jotkut ihmiset ovat tiettynä aikana tai tietyssä paikassa vääränlaisia: heidän sukupuoltaan tai seksuaalisuuttaan ei sillä hetkellä hyväksytä laumassa. Voi myös syntyä väärään perheeseen, kuten Franz Kafka, runopoika, jonka raavas kauppiasisä yritti nujertaa poikansa hentomielisyyden. Ihmisen lähiympäristö vaikuttaa minuuteen ja voi hämärtää käsitystä siitä, millä tavalla voisi elää.

Olen heikompien puolella ja yritän nähdä, missä nämä heikommat ovat. Myös syrjäytyneet voivat olla mitä erilaisimmissa paikoissa, ja ajan heidän asiaansa eri rooleissani.  Näen ihmislauman kudelmana: ilot, surut, tuskat ja häpeät ovat yhteisiä. Olen kirjoittanut henkilökohtaisesti kertoakseni tästä yleisestä kudelmasta. Yksi tehtäväni on kirjoittaa omaa häpeääni auki ja kertoa, että se on yhteistä häpeää. Toivo piilee siinä, että nuoremmille elämä olisi helpompaa ja he olisivat ihmisempiä eli näyttäisivät myös hauraat puolensa ja koetun erilaisuutensa. Häpeää ei kannata yrittää poistaa kokonaan, sillä se on tärkeä tunne hyvässä ja pahassa. Häpeä on vaaran merkki: se kertoo, että olen sulkemassa muut tai muut ovat sulkemassa minut ulkopuolelle. Joskus se johtuu siitä, että on itse puhunut sopimattomasti tai loukannut. Toisaalta häpeä voi tappaa spontaanisuuden ja ihminen voi päättää ottaa kaiken varman päälle, esittää oman roolinsa vakuuttavammin.”

Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.

Lue lisää

Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.

Teksti: Iina Soininen

Kuva: Uzi Varon