Kirjailija Leena Lehtolainen

Toivoa kirjallisuudesta: Leena Lehtolaisen kirjasuositus

Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.

  • Leena Lehtolainen, kirjailija 

  • Tuotanto: lukuisia teoksia, parhaiten tunnettu Maria Kallio -dekkarisarjastaan, jossa on viimeksi ilmestynyt Surunpotku (2015).
  • Ajankohtaista: Tuorein Lehtolaisen teos on Viattomuuden loppu (2017). Tietokirja Jään lumo (2016) ilmestyy japaniksi lokakuussa. 
  • Suhteeni kirjastoon: ”Olen kirjanarkomaani. Kirjat ja suomalainen kirjastolaitos, jota en voi liikaa hehkuttaa, ovat tehneet minusta kirjailijan. Kirjasto on toivon tila, koska sinne voi tulla kuka tahansa, eikä sinne ole pääsymaksua tai portinvartijoita. Olen kuullut erityisopettajaystäviltäni paljon tarinoita lapsista, jotka ovat päässeet ensimmäistä kertaa kirjastoon ja tajunneet, että voivat lainata ihan mitä vain eikä se maksa mitään. Mikä olisi suurempaa toivoa kuin se, kun lapsi kysyy: ”saanko minä lukea?”. Ehkä kirjoihin on sisäänrakennettuna toivo, että pääsemme uuteen maailmaan, tutustumme uusiin ihmisiin ja ehkä opimme vähän ymmärtämään toisiamme.”

Leena Lehtolaisen valinta: Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit. Suomennos Jorma Kapari.

”Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit -kirjassa Marco Polo kertoo Kublai-kaanille kuvitteellisista kaupungeista, joissa on käynyt. Olen lukenut kirjan ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa, kun lainasin sen Outokummun kaupunginkirjaston hyllystä. Mieleeni on jäänyt erittäin voimakkaasti lukukokemus 1990-luvulta. Olimme mieheni kanssa retkellä Kirkkonummella, ja meillä oli Näkymättömät kaupungit mukana. Kirja koostuu lyhyistä katkelmista, ja se sopii siksi erinomaisesti ääneen luettavaksi. Luimme kirjaa vuorotellen toisillemme ääneen syksyisessä metsässä, katsoimme kun hiirihaukka kierteli ympäri taivasta, ja kaksi hirveä tuli meitä moikkaamaan. Olin yhtä aikaa Kirkkonummen metsässä ja kaikissa näissä kaupungeissa, joita Calvino kuvaa. Olen tehnyt monta matkaa tämän kirjan kanssa, ja siinä kuvaillut kaupungit ovat minulle tärkeämpiä kuin oikeasti olemassa olevat kaupungit. Monet kaupungeista ovat aika hurjia. On esimerkiksi köysien varassa riippuva kaupunki, jonka asukkaat kieltävät tuomasta sinne yhtään enempää painoa. Kertoo asukkaista hyvin paljon, miksi jotkut ovat valinneet esimerkiksi korkealla keppien varassa olevan kaupungin. On myös kaupunkeja, joissa on kaunis julkisivu mutta jotka ovat rumia toiselta puolelta. Kirja kertoo minusta myös illuusioiden luomisesta ja huijaamisesta. Sitä kirjallisuus on: valintojen ja rajausten tekemistä. Rikosromaania kirjoittaessa pitää tarkkaan miettiä, mitä missäkin vaiheessa kannattaa kertoa ja mitä lukijan kannalta oleellista pitää kertoa. Heitetään ehkä jokin tosi tärkeä asia nopeasti ja suunnataan lukijan huomio muualle.

Vaikka Näkymättömät kaupungit on vain 160-sivuinen, se on loppuun ammentamaton valtava kokonaisuus. Se muuttuu ikääntyessäni ja elämän myötä. Kirja antaa toivoa myös sitä kautta, että kirjallisuus on jotakin pysyvää, ei kertakäyttökamaa. Monesti hyvän kirjan kriteeri on, että sen voi avata satunnaisesti jostain kohdasta ja lukea muutaman lauseen. Kirjan lopussa sanotaan: ’On etsittävä ja tunnustettava, kuka ja mikä helvetissä ei ole helvettiä, on sallittava sen säilyä ja annettava sille tilaa’, eli yritetään taistella tätä meidän jokapäiväistä kärsimystämme vastaan. Se on hirvittävän yksinkertaisesti sanottu, ja toisessa yhteydessä ja huonommin kirjoitettuna se voisi kuulostaa banaalilta.

Luen mieluummin kirjoja, jotka herättävät toivoa, kuin sellaisia, jotka päättyvät äärettömään synkkyyteen. Toivon ei tarvitse olla sitä, että kaikille käy hyvin ja paha saa palkkansa, mutta kaipaan jonkinlaista oikeudentuntoa. Oikeudenmukaisuus ja toivo liittyvät paljolti toisiinsa: toivo siitä, että meitä kohdellaan jakamattoman ihmisarvomme mukaisesti. Kirjailijan työssäni kirjoitan oikeudenmukaisuuden toteutumisen puolesta. Rikosromaanin lähtökohta on yleensä päätepiste eli jonkun kuolema, jota pyritään selittämään, mutta rikoskirjailija kirjoittaa väkivaltaa vastaan. Viestini on, että väkivalta ei ole koskaan oikea ratkaisu. On toisaalta sanottu, että rikoskirjallisuuden kehittyminen on mahdollista vain yhteiskunnissa, joissa on jonkinlainen toimiva laki- ja oikeusjärjestelmä. Diktatuureissa ei juuri dekkareita kirjoitella, koska niissä ei voida luottaa siihen, että poliisi voisi olla oikeudenmukainen henkilö tai sankari. Kun olin Uruguayssa pohjoismaisessa rikoskirjatapahtumassa, uruguaylaiset kollegat kertoivat, että he eivät voisi kirjoittaa tällaisia yhteiskunnallisesti realistisia rikosromaaneja, koska heidän yhteiskunnassaan oikeus ei oikein toteudu. Jos katsomme, että Pohjoismaissa rikosromaanit ovat uskottavia tai kuvaavat todellisuuttamme uskottavasti, se kertoo siitä, että luotamme oikeusjärjestelmämme toimivan.

Calvinon otan esille, kun oma kirjoittaminen on vaikeaa. On päiviä, jolloin tuntuu, että mikään ei suju ja tekisi mieluummin kaikkea muuta kuin kirjoittaisi. Calvinon yhtä aikaa kiteytetty ja moniaalle haarova loistokas teos antaa toivoa yrittää viedä eteenpäin omaa pientä kirjailijan uraa. Minulle muiden kirjat eivät ole vihollisia vaan ystäviä ja kainalokeppejä. Näkymättömät kaupungit on mukana myös omassa kirjassani Kuusi kohtausta Sadusta. Siinä päähenkilö lähtee 80-luvun alussa Helsinkiin opiskelemaan estetiikkaa ja lukee tätä Calvinon kirjaa. Tämä yksityiskohta on sama kuin omassa elämässäni, mutta siitä ei pidä vetää turhan suoria johtopäätöksiä koko kirjan suhteen. Varastan kirjoihini juuri tuolla tavalla: otan yhden yksityiskohdan, vaikka kollegan korvat tai naapurin koiran, ja otan detaljin kirjaani.

Näkymättömät kaupungit kertoo tarinankertomisen ja valehtelun voimasta. Marco Polo lumoaa Kublai-kaanin kertomuksillaan ja luo meille kaupunkeja, joita ei ole todellisuudessa olemassa ja joihin emme koskaan pääse käymään muuten kuin kirjan avulla. Tämä ei ole historiallinen romaani, jossa pitää ajatella, pitääkö kaikki paikkansa, vaan se sallii valehtelemisen ja aikatasojen sotkemisen. Tämä kirja vaatii heittäytymistä ja sitä, että antaa itsensä tulla huijatuksi. Rakastan kirjaa, koska se pakenee määrittelyjä ja ottaa vapauksia, se on röyhkeä kirja hyvällä tavalla. Minua ei kiinnosta tippaakaan, ovatko Marco Polo ja Kublai-kaani koskaan oikeasti tavanneet tai oppivatko he toistensa kieltä, vaan tarinan iskemisen ja illuusion luomisen taito. Me kirjailijathan olemme valehtelijoita, sepitämme juttuja omasta päästämme, ja joku saattaa parhaassa tapauksessa maksaa siitä. Yritän olla valehtelematta oikeassa elämässä – ehkä minun ei tarvitse, kun saan valehdella kirjoissa rauhassa. Valheet herättävät minussa toivoa, että tarinat jatkuvat. Totuus on välillä vaikeaa, elämä voi olla ankaraa. Hyvän tarinan kautta voimme päästä lähemmäs sitä itseämme, jolla vielä on toivoa ja vaihtoehtoja. Ehkä se on yksi kirjallisuuden tehtävä.”

Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.

Lue lisää

Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.

Teksti: Iina Soininen
Kuva: Veikko Somerpuro