Mikko Sarjanen

Toivoa kirjallisuudesta: Mikko Sarjasen kirjasuositus

Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.

  • Mikko Sarjanen, laulaja ja muusikko rap-yhtyeissä Notkea Rotta ja Atomirotta
  • Tuotanto: Panokset piippuun, pöhinät pönttöön (2002), Itä meidän (2005), Kontula – Koh Phangan All Night Long (2007), Notkea Rotta (2012), Notkea maa (2010), Atomirotta I (2014) ja Atomirotta II (2016)
  • Ajankohtaista: Vuonna 2018 ilmestyvää Atomirotta III -levyä tehdään parhaillaan. Sarjanen kiertää myös Aleksis Salusjärven kanssa ammattikouluissa puhumassa lukemisesta ja lukutaidosta.
  • Suhteeni kirjastoon: ”Nuorena vietin paljon aikaa Roihuvuoren ja Itäkeskuksen kirjastoissa. Istuimme siellä kavereiden kanssa kuuntelemassa musaa aikana ennen suoratoistopalveluita. Siellä tuli koettua isoja herätyksiä. Kirjasto oli toinen hima. Tilana kirjasto on pirun nasta, siellä ollaan kirjoista kumpuavan viisaan hyrinän keskuudessa. Jossain vaiheessa tuli fiilis, että haluan oman kirjaston, ja aloin tukea ahkerasti antikvaaritoimintaa. Minulla on 35 metriä kirjoja, joista olen lukenut noin prosentin. Vastikään poimin hyllystäni psykoanalyytikko Erich Frommin kirjan Olla vai omistaa, ja rupesin miettimään, että ehkä siirryn tästä omistamisesta pikkuhiljaa takaisin kirjaston piiriin.”

Mikko Sarjasen valinta: Kurt Vonnegut: Teurastamo 5. Suomennos Juhani Jaskari.

”Teurastamo 5:n kehyskertomuksena ovat Dresdenin pommitukset toisessa maailmansodassa. Tapahtumat kuvataan kaikessa hirveydessään mustan huumorin keinoin. Filosofiset narut ja jonkinlainen fatalistinen elämänkatsomus ja toisaalta ajatus siitä, olisiko kuitenkin mahdollista vaikuttaa tekemisiinsä, loivat ovelan vasta-asetelman. Muistan, että tästä kirjasta jäi valoisa fiilis. En osaa selittää, miksi, eikä lukeminen liittynyt sellaiseen tilanteeseen, että olisin tarttunut toivomielessä kirjaan.

Luin kirjan ensimmäisen kerran vuosia sitten ja jäin todella miettimään. Lopputulema silloin oli, että niinkin hirveästä asiasta kuin sota voi kirjoittaa niin, että siitä ei jää lohduton olo. Luin kirjan vastikään uudelleen keikkamatkan tiimellyksissä ja olin kauhuissani, että tällainenko tämä oli! Olen silti edelleen sitä mieltä, että se on pasifistinen teos ja siinä on todellakin toivon kipinä taustalla. Viime aikoina olen lukenut tosi masentavaa kirjallisuutta, joka ei toivon teemaan sovi. Esimerkiksi suuri suosikkini Michel Houellebecq kertoo ahdistuneista nelikymppisistä, jollainen itsekin pikkuhiljaa olen.

Teurastamo 5 perustuu tositapahtumiin Dresdenissä talvella 1945. Amerikkalainen Kurt Vonnegut oli itse tiedustelijana Saksassa, jäi kiinni ja vietiin sotavangiksi Teurastamo 5 -nimiseen vankilaan. Hän joutui siivoamaan Dresdenissä pommituksen jäljiltä ruumiskasoja. Kirjan päähenkilö Billy Pilgrim on narri ja puettukin sellaiseksi, liian pieneen rotsiin ja näytelmäkerhon Tuhkimon kenkiin. Hän näyttää parrassaan ja sotkuisissa hiuksissaan myös jonkin verran Jeesukselta, ja kristinusko pyöriikin koko ajan kirjan taustalla. Billy Pilgrim on hahmo, jota ei voi muuta kuin rakastaa.

Kirjassa hypitään jatkuvasti aikatasolta toiselle, kirjailijan alter ego seikkailee mukana ja Billy Pilgrimin kautta kuvataan myös fiktiivinen planeetta Tralfamadore, jonne osa tapahtumista sijoittuu.  En itse ole mikään scifi-tyyppi, mutta kirjassa scifi ulotetaan hienovaraisesti historiallisiin tapahtumiin ja lihaa ja verta oleviin hahmoihin, joita vastaaviin henkilöihin olen törmännyt itsekin inttiaikoina: Santahaminassa oli muun muassa samankaltaisia tyyppejä kuin kirjan narrimainen päähenkilö ja chicagolainen autovaras. Se klisee, että armeijassa näkee koko kansakunnan läpileikkauksen, on totta.

Kirja käsittelee paljon muutakin kuin sotaa. Teos on aika filosofinen. Vonnegutin tyylillinen keitos on kiinnostava mutta ei todellakaan helppo, ja se on itselleni hyvä merkki kirjassa. Teurastamo 5 ei ole mitään kivaa luettavaa, vaan sen kanssa saa koko ajan vääntää ja taistella. Tällaiset kirjat vaativat aikaa. On toki kiva lukea sellaisiakin kirjoja, joihin voi nyökytellä, että sanoipa kirjailija nasevasti, mutta tällaiset kirjat panevat ajattelemaan syvällisesti. Kirjan idea kiteytyy erityisesti yhteen 1,5 sivun jaksoon, jossa tapahtumat käydään läpi pommikoneiden laskeutumisesta sodan mahdollistaneiden tapahtumien alkuun. On tapahtunut hirveitä asioita, mutta pystymme silti kuvittelemaan, että kaiken voisi aloittaa alusta. Jos on mahdollista ajatella näin, myös toivo on mahdollista.

Kirjan alaotsikko on Lasten ristiretki. Kertoja lupaa kirjassa vankitoverinsa vaimolle, että antaa kirjalle tämän nimen eikä kirjoita sankarillista sotatarinaa. Vaimo on sitä mieltä, että sotilaat olivat ihan pikku skidejä ollessaan sodassa. Vonnegut oli samaa mieltä, ja se tuodaan kirjassa karulla tavalla esille. Kertojan kaverit ovat kirjassa koulukiusaajatyyppejä, jotka esimerkiksi fiilistelevät Amerikan syvässä etelässä kidutusvehkeitä. Musta huumori kuuluu Vonnegutin tuotantoon, ja se kiehtoo myös omassa tuotannossani, mutta se ei ole Teurastamo 5:ssä pääasia eikä ainoa tekijä vaan tyylikeino. Kirjan ydinlause on ’Niin se käy’, joka toistuu 106 kertaa eli joka kerta kun jonkun kuolemasta kerrotaan. Se on kauhea lause, mutta sen vääjäämättömyyden taustalla on kolkko nauru. Lause kiteyttää voimattomuuden, jota päähenkilö tuntee. Sen vastavoimana on merkittävissä kohdissa AA:n tunnuslauseesta lainattu ’rohkeutta muuttaa asiat, jotka muuttaa voin’.

Kirjan lopussa sotilaat ovat kaivaneet ruumiit Dresdenin raunioista, ja yhden kappaleen aikana koko sota katoaa ja linnut juttelevat Billy Pilgrimille. Toinen maailmansota on loppu, ja jäljelle jäävät vain ne tyypit sinne kuun maisemaa muistuttavaan kaupunkiin. Kaiken sen karmeuden yllä aurinko paistaa ja linnut laulavat, kuitenkin.

Lukeminen on vaikuttanut sanoittamiseeni ihan ehdottomasti. Kriittisessä korkeakoulussa sanottiin osuvasti, että lukeminen on kirjoittamisen kolikon toinen puoli. Olen lukenut yliopistolla kotimaista kirjallisuutta. Kun oli lukenut 16 kirjaa 3 viikossa ja sen jälkeen otti kynän käteen ja alkoi kirjoittaa, huomasi miten sanavarasto ja kielellinen ajattelu laajentuivat. Olen itse asiassa aika hidas lukemaan ja paksut romaanit tuppaavat jäämään kesken, jos en pysty lukemaan niitä intensiivisesti yhteen putkeen. Siksi luen mielelläni lyhyitä tekstejä, runoja tai Alice Munron ja Raymond Carverin tyyppisten kirjailijoiden pieniä stooreja, jotka menevät aika lähelle laulukirjoittamista.

Kirjallisuuden opiskelu muutti koko elämäni. Yliopistolle päätymiseni oli älytön läppä, ja otin jonkinlaisena merkkinä, että pienestä sisäänpääsyprosentista huolimatta samaan aikaan opiskelemaan pääsi kolme jätkää, jotka kaikki olimme vanhoja frendejä. Toinen heistä oli Mikko Rimminen ja toinen räppäri Ville Kalliosta. Ennen opiskelujani Puzon Kummisetä oli ollut kovin kirja, jonka olin lukenut. Kun eteen lävähti klassikkotentti, jossa piti lukea 40 kirjaa kuukauden aikana, hiffasin, että tätä tämä lukeminen on.”

Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.

Lue lisää

Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.

Teksti: Iina Soininen

Kuva: Mikko Sarjanen